Useain kirjoitustensa aiheeksi Scarin oli valinnut kohtia Suomen historiasta ja syystä kyllä on huomautettu, että ne osaltaan ovat olleet edellytyksinä myöhemmän ajan teoksille samalta alalta.[100] Mutta suomalainen varhaisempi muinaisuus oli hänestä vaan osa ruotsalaisesta, niin sanottu skyytalainen satuaika ja siksi hän käytti vain skandinaavilaisia lähteitä apunaan. Ja missä nämät loppuivat, siinä hän turvautui kielellisiin apukeinoihin, mutta ainoastaan äänteen yhtäläisyyksien mukaan yhdistämällä eri sanoja. Ei voi huomata minkäänlaisia jälkiä säännöistä, joita hän olisi tässä käyttänyt rajoittamaan vertailuja, vain vaistiinsa hän luotti. Kun Scarin oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, eikä osannut suomea, puuttui häneltä sitäpaitsi tärkeä edellytys suomalaisten sanain vertailuissa.
Samoinkuin varhaisempi suomalainen muinaisuus oli maamme myöhempikin historia vain ruotsalaista paikallishistoriaa tämän tutkijan käsityksen mukaan. Ja hänen menettelynsä oli siinäkin sama. Hän liikkui mahdollisuuksien varassa, joita käytti makunsa mukaan esityksessänsä. Hänellä ei ole, kuten seuraavan ajan tutkijoilla, tarvetta tutkia kunkin lähdekohdan käsittelyä niin sanoakseni historiallisesti ja siten päästä selville sen arvosta sellaisenaan. Vaan hän arvostelee ilmoitusta oman persoonallisen vakaumuksensa kannalta, kritiseeraa sitä mielipiteitten mukaan, joita hänellä on. Tällaisen historiallisen kysymysten käsittelyn puute on yksi tärkeimpiä eroavaisuuksia Scarinin ja seuraavan ajan kritiikin välillä.
Mutta historialliset luvut eivät olleet Porthanin tärkeimpiä opintoja, hän oli kääntänyt huomionsa etupäässä klassillisiin kieliin ja antiikin kirjallisuuteen. Hassel oli näiden aineiden opettajana yliopistossa. Hän luennoitsi yksinomaan Ciceron teoksista ja ohjasi sitäpaitsi oppilaitaan kirjoittamaan kaunista ruotsin- ja latinankielistä stiiliä. Vanhan ajan kirjailijat ja etenkin Cicero ovatkin muodostaneet lähtökohdan ja pohjan Porthanin myöhemmälle katsantotavalle. Niitä hän ihaili ja ylisteli, niitä hän yhtämittaa siteerasi ja niihin vetosi. Muutamin piirtein on sentähden tehtävä selkoa maailmankatsannosta, joka näissä ilmenee.
Ciceron vaikutus valistusajan kirjoittajiin on ollut tuntuva sentähden, että he hänen teoksistaan löysivät monta yhtymäkohtaa omien aatteittensa kanssa. Yksi niistä oli oikeus vapaasti valita mielipiteensä. Cicero on heille tässä suhteessa erinomaisena esimerkkinä. Hän ei seurannut mitään oppijärjestelmää, vaan tutki kaikkea ja omaksui sen, joka oli hänen oman terveen ihmisjärkensä mukaista. Niin ei hän hyväksynyt sellaisenaan mitään mielipidettä, vaan pysyen itsenäisenä otti jotakin jokaiselta. On ilmeistä, että hänen esimerkkinsä oli mainio kriitillisyyden esikuva, sellaisena kuin 18. vuosisata sen käsitti.[101]
Toiselta puolen tämä ajatuskanta määräsi kritiikin laadun. Kun silmällä pidettiin vain sitä, mikä oli asiallista eri mielipiteissä, jäi huomioon ottamatta erilainen pohja, jolla eri mielipiteet olivat ja joka ne juuri oli aiheuttanut. Vaara oli silloin tarjolla, että arvostelija omisti eri suunnilta aineksia, joita vain näennäisesti saattoi keskenään yhdistää, mutta jotka eivät sopineetkaan enää yhteen, kun seurattiin niitä niiden alkuperäisiin, määrääviin periaatteihin.
Epäilemättä vaikutti suuresti 18. vuosisadan ihmisiin myöskin antiikin selvä ja yksinkertainen tapa esittää käsitteensä. "Minkä me mutkistellen sanomme ja hämärästi ajattelemme, sen he toivat puhtaasti ja selvästi ilmi; pieni lause, yksinkertaisesti esitetty mielipide sisältää heillä enemmän kuin meidän sekavimmat deduktioonimme", sanoi Herder.[102] Sentähden pidettiin oikeata antiikin hengen tuntemista tehokkaimpana keinona entisen muodottoman ja pedantisen opin vastustamiseksi.
Mutta Ciceron mielipiteitten sisältökin vastasi täydelleen valistusajan kirjoittajain mielipiteitä, etenkin moraalin alalla. Periaate, joka on määräävänä Ciceron moraalifilosoofisissa teoksissa ja etenkin hänen kirjassaan "De officiis", on se, että ihmiset ovat syntyneet toinen toistansa varten, että heidän tulee auttaa ja palvella toinen toistansa sekä edistää kaikkea, joka on omiansa vahvistamaan ihmisten luonnollisen yhteyden ja yhteiskunnan siteitä. Siihen käskee jumaluuden kaikkivoipa tahto, luonnollinen laki, joka on ainoa oikea ja josta eri lait eri maissa johtuvat. Tämä laki on sama kuin järki ja totuus. Inhimillisyyden aate ja velvollisuuden tunne yhteiskuntaa kohtaan ovat pääajatukset tässä opissa.[103] Nämät olivat ne pääaatteet, joista Porthankin johtaa kaiken oikean inhimillisen toiminnan. Ja niillä hän perustelee omankin vaikutuksensa valistajana ja tutkijana. Myöskin muissa vanhan ajan kirjailijoissa ihailtiin heidän esittämäänsä inhimillisyyden aatetta. Herder huomauttaa, että missä hienompaa sivistystä on tavattavissa, siinä se tavallisesti johtuu klassillisista opinnoista.[104]
Hassel on opetuksessaan viitannut myöskin historian tärkeään merkitykseen elämänkokemuksen antajana ja neuvojana.[105] Oli luonnollista, että Hassel piti tälläkin alalla esikuvinaan vanhan ajan kirjoittajia ja niitä etupäässä neuvoi käyttämään.[106] Nämät kirjoittajat koettivat esittää ainettansa todenmukaisella tavalla ja arvokkaasti ja samalla he pitivät silmällä sitä, että esityksestä olisi sekä valtiollisessa että moraalisessa suhteessa hyötyä. Muoto oli oleva taiteellinen ja sisältö hyödyllinen. Mutta tapausten syvempiä syitä eivät he koettaneet selvittää, eivätkä paljoakaan kysyneet, mistä toimivien persoonalliset vaikuttimet lähtivät, eivätkä mitä yhteiskuntalaitokset vaikuttivat historiallisiin tapahtumiin. Kehitystä ei antiikki käsittänyt, mutta muutamia hajanaisia aatteita tästä oli jo silloin vallalla. Erittäinkin vertasivat kirjoittajat valtioita ja kansoja ihmisiin, ne kun syntyvät, kasvavat ja kuolevat niinkuin nämätkin.
Hassel ei milloinkaan ottanut opetettavakseen tekstikritiikkiä tahi lähteiden tarkastusta. Sen sijaan esiintyy tämä aine yhtämittaa muiden kielitieteen opettajain luennoissa ja etenkin teoloogien opetuksessa. Mennander oli vuonna 1754 käsitellyt pyhien lähteiden hermeneutiikkaa, valaisten interpretatioonin lakeja esimerkeillä, jotka hän otti vanhasta testamentista. Samasta aineesta puhui Clewberg useampina vuosina perättäin, samoin Ross ja Tillander.[107]
Porthanin ylioppilasaika kesti vuoteen 1760. Vuonna 1758 oli Porthan julkaissut harjoituskirjoituksen "Revelationi quid debeat philosophia nostra" filosofian professorin J.J. Haartmannin johdolla. Toisen osan tästä julkaisi Porthan omalla presidiollaan vuonna 1762. Näissä kirjoituksissa esiintyvät mielipiteet tavataan jotensakin usein sen ajan kirjoituksissa ja kuvastavat varmaankin silloista yleistä ajatustapaa Turun yliopistossa. Lähimpänä esikuvana ja aiheena on sillä luultavasti ollut Mennanderin presidiolla vuonna 1753 ilmestynyt "De necessitate revelationis". Todistelutapa ja käsitys on aivan samanlainen Porthanilla ja osaksi esitetään siinä aivan samoja asioitakin. Ajatus on suunnilleen samanlaisena vielä Porthanin myöhemmissä esityksissä, luennoissa ja väitöskirjoissa. Kirja oli raamatun ilmoitetun opin puolustukseksi kirjoitettu yhä levenevää deismiä vastaan. Noin vuotta jälkeen sen ensimäisen osan ilmestymisen väitteli Porthan pro gradu professori Jaakko Gadolinin ollessa preeseksenä. Hän puolusti tässä tilaisuudessa muutamia oppilauselmia filosofian alalta "Aphorismi Philosophici". Vuonna 1760 elokuun 25. päivänä seppelöittiin Porthan maisteriksi ja kahta vuotta myöhemmin hänet nimitettiin kaunopuheliaisuuden dosentiksi. Silloin alkoi Porthanin akateeminen opetustoimi.