II.
Porthanin ylioppilasaikana käsittivät ylioppilaan luvut useita hyvin erilaisia tieteitä yht'aikaa ja hän suoritti niissä jokaisessa tutkinnonkin. Samoin käsittelivät useat yliopiston opettajatkin luennoillaan eri tieteitä, seurasivat näissä kaikissa ilmestyvää kirjallisuutta ja vaihtoivat usein opettajapaikkansa toiseen jonkin toisen tieteen alalta, Tällainen monipuolinen oppi kuului ajan vaatimuksiin. Eräässä väitöskirjassa 1760 luvun lopulta huomautetaan, että kuta laajemmalta tuntee tieteitä, sitä paremmin ja terävämmin voi arvostella kussakin erikoistieteessä. Jotka työskentelevät vain jollakin erityisellä alalla esim. vain kielissä, eivät tosin siltä ole muita huonompia, mutta heidän työnsä on alempaa, valmistavaa laatua. Muuthan voivat kuitenkin käyttää hyväkseen heidän töitään.[108]
Se oppi, jota tähän aikaan Suomessakin vaadittiin, oli kyllä tavallaan vielä polyhistoriallista monioppisuutta. Mutta toiselta puolen vaadittiin opin sovittamista käytäntöön ja jokapäiväiseen elämään. "Riipuinme tuskallisesti kiinni vain pinnassa, sananparsissa, metoodin ja sääntöjen määräämisessä ja muissa sellaisissa korkeaoppisissa asioissa, joissa kyllä on paljon terävyyttä, mutta ei hyötyä. Lukeissamme harrastamme myöskin enemmän merkillistä kuin hyödyn saamista". Näin valittavat yllämainitun väitöskirjan tekijät 1760 luvulla.[109] Pedantismin vastustus oli piirre, joka tavataan ihan yleisenä kautta koko 18. vuosisadan, vaikka se tämän lopulla yhä vahvistui. Oppineiden ei pitänyt oppia vain kirjoista, vaan myöskin hienoista keskusteluista seurapiireissä ja matkoilla. Saksalainen Schlözer pitää oppinutta, joka ei ollut matkustanut, ihan surkuteltavana olentona. Useimmat oppineet matkustelivatkin paljon ja matkoillaan he tekivät huomioita, tiedustelivat ja panivat muistiinsa kaikki, joka heistä tuntui huvittavalta ja tietämisen arvoiselta. Näin muodostuivat useinkin heidän kokoelmansa kaikenlaisilta eri tietoaloilta, mutta etenkin olivat ne maantieteellisiä tahi tilastotieteellisiä, erilaisia kaskuja j.n.e. Näin saatu oppi, joka perustui osaksi monipuolisiin lukuihin, joiden pohjana oli klassillinen sivistys, osaksi taas käytännölliseen havaintoon, oli tavallaan ensyklopeedistä luonteeltaan. Mutta yhteisenä ja yhdistävänä siteenä oli historialliseen tarkasteluun perustuva kritiikki. Kun Gjörwell julkaisee aikakauskirjaansa "Den Swenska Mercurius", jossa hän arvostelee ja ilmoittaa tieteellistä kirjallisuutta, sanoo hän tällaisen lehden tehtävästä:[110] "Koska tämän lehden päätarkoitus on vaikuttaa meillä laajempaa oppihistorian tuntemista, ei ole ihmeellistä, että enin osa siitä kuuluu historiaan. Sitäpaitsi vaatii resensiooni usein, että abstraktisin ja käytännöllisin aine esitetään historiallisella tavalla, sillä oppilehti ei sisällä kirjoja tahi seurain julkaisuja, vaan historiallisen kuvauksen niistä, niiden vaiheista" j.n.e. Ja vähän alempana: "Paraimmissa latinalaisissa, ranskalaisissa ja saksalaisissa oppilehdissä ovat historialliset kirjoitukset vallalla. Sitä vaatii sellaisen lehden luonne ja nykyinen opillinen tila". Samassa Gjörwellin lehden vuosikerrassa on myöskin tunnetun Strickerin kirjoittama kirjoitus, jossa hän vaatii, että teoloogein on uutterasti harrastettava kaikkia sukulaistieteitä ja ennen kaikkea on tunnettava niiden alkuperä, jatkuminen ja kasvaminen.
Juuri tällaista oppia edusti Hassel Turussa. Muistopuheessansa hänestä Porthan erityisesti panee painoa hänen käsitykselleen laajasta, useita tieteitä käsittävästä opista, jossa eri tieteet ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja historia "kaikkien muiden paras auttaja ja ihmiselämän valo".[111] Erittäin suuriarvoinen Porthaninkin tieteelliselle uralle oli tämä oppi-ihanne, joka pyrki ilmiöiden historiallisen tuntemisen kautta niitä käsittämään.
Olisi kuitenkin väärin luulla Hasselin yksin edustaneen Turussa tällaista uutta kriitillisempää oppisuuntaa. Niinpä J. Frosterus vuonna 1744 julkaisi Scarinin johdolla väitöskirjan "De prudentia philosophantium". Siinä varotetaan ammentamasta filosoofista oppia vain kirjoista, vaan esitetään tarpeelliseksi commercium literarium eli pitempimatkainen ajatusten vaihto, seurustelu ja keskustelu oppineitten, mutta myöskin muitten, kuten merimiesten, taiteilijain sekä taloudellisella alalla työskenteleväin henkilöitten kanssa. Sitäpaitsi erityisesti suositetaan matkoja sekä kotimaassa että ulkomailla.[112] Mutta etenkin Mennanderin vaikutus uuden ajatussuunnan muodostumiseen on tärkeäksi arvattava. Innokkaana luonnontieteilijänä hän oli täydelleen omaksunut empiirisen ajatustavan ja monia eri tieteitä harrastaen koetti hän sovittaa muihinkin tieteihin kokemukseen perustuvan maailmankatsantotapansa. Puhun edempänä tarkemmin hänen toimistaan historian alalla ja niiden merkityksestä Porthanin toiminnalle. Tässä riittäköön mainita, että Mennanderin vaikutus oli tämän historiallisiin esityksiin 1770 luvulla hyvinkin tuntuva.
Myöskin tapa, jolla tällainen oppinut esitti oppinsa, oli toinen kuin ennen. Kirjoitustapansa mukaan jakaantuivat kirjoittajat nyt kahteen leiriin, esoteerisiin ja eksoteerisiin kirjoittajiin. Jälkimäiset pysyvät vapaina turhantarkkuudesta ja kirjoittavat jollakin uudemmalla kielellä teoksensa. Heidän esitystavassaan ei ole mitään hyödyttömiä käsittämättömyyksiä tahi hedelmättömiä mietelmiä, joita ei kuitenkaan voi sovittaa käytäntöön. He halveksivat oppineen nimeä, mutta omistavat sen sijaan itselleen nerokkaan, järkevän, terävän tahi kokeneen lisänimen. Edelliset ovat taas etevämpiä systemaatisen järjestyksen kautta, jolla he esittävät asiat, luotettavuudessa ja käyttämässään perustelutavassa.[113]
Sigfrid Porthan, jonka lausuntoa tässä tarkoitan, huomauttaa tämän vastakohdan johdosta, että kummallakin puolueella on oikeutuksensa, jos niiden liioittelut poistetaan.[114] Luulen huomanneeni, että hänen mielipiteensä edusti silloin jotenkin laajalle levinnyttä ajatustapaa oppineissa. He koettivat yhdistää molemmat suunnat keskenään ja onnistuivatkin siinä usein, vaikka toisaalta useista lausunnoista huomaakin heidän joutuneen sisälliseen ristiriitaan suunnitellessaan teoksiaan. Nämät olivat edellytykset, joista H.G. Porthankin lähti tutkijana ja kirjoittajana ja yllä usein mainittu väitöskirja, joka oli hänelle niin läheiseltä taholta lähtenyt, viittaa useassa kohdassa mielipiteihin, jotka tutkijamme sitten on toteuttanut.
Varmaankin oli Porthan jo aikaisin perehtynyt useihin tieteisiin, siihen viittaa perinpohjainen oppi ja virkeä harrastus, jota hän hiukan myöhemmin osotti niissä. Esimerkkinä siitä on hänen esiintymisensä Schalbergin väitöksessä vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema araabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään araabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaakseen sitä toi hän esiin araabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itselleen tuon juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä, kun ei osannut ainoatakaan araabialaista kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että tämä oli suurin tyhmeliini niissä kielissä, joiden selittämisessä hän koetti päästä professoriksi. Kuitenkin myönsi Porthan, että Schalberg oli mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin metafysiikassa, mutta ei missään muussa".[115] Myöhemmin tapaamme Porthanin lukemassa tilapäisesti korrehtuuria erääseen araabiankieliseen tekstiin, jota kuuluisa ruotsalainen tutkija Hallenberg painatti Turussa.[116]
Hänen pääharrastuksensa oli kuitenkin kääntynyt latinalaiseen ja ruotsalaiseen kaunokirjallisuuteen.[117] Itse kuvailee Porthan sitä vaikutusta, joka kaunokirjallisuudella hänen mielestään on sen harrastajaan. "Paitsi, että tällä aikakaudella" — sanoo Porthan luennoillaan — "jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan — voidaan sillä päästä kohoamaan, on myöskin muita syitä, jotka aiheuttavat meidät harrastamaan runoutta ja erittäinkin siinä esiintyvää makua; kauniitten runoteosten luvusta paranee tavallansa sydämemme; mielikuvitus tulee harjoitetuksi, tunteemme tulevat jalommiksi ja me itse sen kautta taitavammiksi nauttimaan useita jalompia huveja. Sitäpaitsi saa se osakseen ansaitun pilkan, josta arvellaan, ettei hänellä ole makua".
Edelleen liittää Porthan tuohon hyvään makuun myöskin kyvyn arvostella kauneutta runoissa. Voihan hyviä kirjojakin lukemalla saada hyvän maun, lisää hän lopuksi, mutta niiden valitseminen vaatii jo tätä ominaisuutta. Sentähden tulee tuntea myöskin runo-opin sääntöjä.[118] Kun tietää, että juuri kaunokirjallisuuden alalla tuollainen hyvään makuun perustuva kritiikki, "hyvä kritiikki", kuten ranskalaiset sitä kutsuivat, oli erityisesti kehittynyt, ymmärtää samalla tällaisen harrastuksen tärkeyden Porthanin tieteelliselle toiminnalle ylipäänsäkin.