Jo oltiin kirkon lähellä. Ihmetellen tämän maailman moninaisuutta tallusteli poika isänsä sivulla. Hän vilkasi taaksensa ja näki hevoismiehen ajavan täyttä ravia. Sitä kitinää, joka niiltä rattailta kuului! Jo ajoivat he ohitse. Kaksi miestä istui rattailla, toinen katsoa tuijotti alaspäin.
— Isä, mikä noilla rattailla niin kilisi, kysyi poika. Ei vastannut tuokioon mitään isä, hän vain katsoi katsomistaan ohitse meneviä. Kun poika yksipäisesti toisti kysymyksensä, niin hän vastasi: ne olivat vanginraudat, häntä viedään kirkonpalliin.
— Mikä se kirkonpalli on?
— Se on häpeän tuoli, jolle pahantekijä Jumalan palveluksen ajaksi pannaan häpeämään.
Kirkon menot alkoivat. Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli hopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka heti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän syntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka istui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla. Mutta saipa hänkin osansa: häneltä kysyttiin, tunnustiko hän syntinsä ja katuiko hän sitä, ja hän vastasi: tunnustan, kadun, ja oli niin kelmeä ja totinen.
Tuo vaivainen syntinen oli Laasmanni. Kohta oli hän saapa vapautensa takasin. Nyt oli hän vielä siltavoudin valvonnan alaisena. Mutta kun tämä korkean kruunun edustaja oli hyvällainen mies, niin salli hän Laasmannin kirkonmenon loputtua pysähtyä kirkon porstuaan. Laasmanni ojensi nyt lakkinsa kirkkoväelle ja puhui: muistakaa hyvät ystävät tätäkin lukkaria, pankaa vähän lippoon porstuassakin. Siihen pani, mikä kopeekan, mikä kaksi: mikä taas ärähti: vieläkö tekee mielesi myllynsiipeen kiipeämään? Mutta sellaisiin kysymyksiin ei Laasmanni vastannut mitään, hän vaan kurotti lakkiansa kansalle ja nyökkäsi ystävällisesti päätänsä antajille. Viimein kun väki harveni, astui entinen Pujoniemen Aadolfikin lähelle, kurottaen kättänsä lakkia kohden. Kädessä kiilsi "Kaisan rupla". Kun Laasmanni tämän uuden antajan äkkäsi, lensi hän kasvoiltansa punaiseksi, sitten vaaleaksi; ja viimein loi hän silmänsä alas, veti lakkinsa takasin sen odottavaisesta asennosta, kävi kiinni Aadolfin käteen ja sanoi: pahasti tein, velikulta, tuolla penikulman pylväillä, anna anteeksi!
— Minkäs nyt on meininki mennä, missä muija ja lapset ovat, kysyi
Aadolfi.
— Maantiellä he ovat, maantie kai on minunkin kotini; lakissani on matkakassani, kun vaan saisin tämän kruunun pälsin hartioiltani, niin olisin tyytyväinen. —
— Kun vapaa olet, niin tule kanssani, sanoi Aadolfi, ehkä Herra uhrin tuhrii.
Tulipa siihen vielä Teemu ja Mattikin, virsikirjat kainalossa.