Ja isäntä toi Laasmannille ryypyn, jonka Matti avuliaasti kaatoi hänen suuhunsa, sillä itse hän sitä ei saattanut tehdä, kätensä kun olivat sidotut. Kun Matti tämän rakkauden työn oli saanut tehneeksi, vetäytyi hän oven suuhun ja kävi sänkyyn istumaan.
— Ota nyt sinäkin Matti ryyppy, ettes "laakia" saa menneen-öisestä säikäyksestäsi, sanoi isäntä, täyttäen pöydällä olevan pikarin.
Mutta Matti on liialta nimeltä myöhäinen. Jospa koko olemisen sieluna lieneekin, kuten moni opettaa, sähkö, niin on Matin olemus luultavasti poikkeus tuosta olemisen yleisestä säännöstä. Niinpä Matti ei ollut isännän käskyä kuulevinaankaan, vaikka isäntä jo oli pulloinensa mennyt ulos pirtistä.
Laasmanni sitä vastaan hiipi kuin kärppä pöydän lähelle, kumartui pikaria kohden, avasi suunsa ja painoi sen pikarin ympärille, puristi huulensa kokoon, taivutti niskansa taaksepäin ja lumpsis! — kirkas neste oli luiskahtanut sinne, missä se äskeisen toverinsa tapasi.
Hämäläinen ei ole julma; ei hän kiveä kuorman päälle heitä. Silmiänsä vain muljautti Mattikin nähdessään Laasmannin äskeisen tempun ja lausui: kyllä Laasmanni, näemmä, Laasmanni vieläkin on.
Nimismiehen luo Laasmanni sitten vietiin; ja sitten kuin asiat olivat kulkeneet määrätyn tiensä, tuomittiin hän korvaamaan varastettu tavara, saamaan raippavitsoja ja istumaan "kirkon pallissa" V:n emäseurakunnan kirkossa.
Maassamme käy lainkäynti hitaasti. Pari vuotta kului, ennenkuin rikkiviisas Laasmanni saatiin syyhyn. Rautalan isäntä olisi kaikki hänelle vanhan tuttavuuden takia anteeksi antanut, mutta asia oli tullut kruunun asiaksi, ja sitä paitsi oli Laasmanni muutakin pahaa tehnyt, jonka tähden kruunun käsi, hänet kerran saavutettuaan, ei häntä hevin laskenut.
VII.
Ajat muuttuvat ja me muutumme ajoissa. Aadolf Juhonpoika Pujoniemikin oli päässyt parempiin oloihin. Hänellä oli vähäinen uutistalo V:n takamaalla, ja Helena Kristiina oli oiva voinvalmistaja; ja karjallaan ansaitsi hän kauniit rahat. Vanhemmat lapset voivat jo auttaa töissä vanhempiansa ja hoitaa nuorempia. Siunaus oli tullut perheesen.
Oli keväinen sunnuntai-aamu. Entinen Pujoniemi meni kirkkoon metsäistä jalkapolkua, taluttaen yhdeksän vanhaa poikaansa käsikynästä. Hän kulki jalkasin, sillä takamaalle tehtiin vasta viime nälkävuosina maantie. — Keväinen sunnuntai-aamu! nämät sanat ovat minusta sisältäneet yleiskäsitteen kaikesta siitä, mikä luonnossa on juhlallista ja ylevää. Ja tuo yhdeksän-vuotinen poika sai sinä sunnuntai-aamuna ensimmäisen aavistuksen sapatillisesta rauhan ja sopusoinnun elämästä, tuosta aatteen sisällisestä valtakunnasta, joka sulattaa ihmissydämmen samaan sopusointuun, mikä hiljaisena huminana maailmojen läpi käy, sopusointuun, joka on tuolta nimittämättömästä valtakunnasta, tuolta paikattomasta paikasta, missä "kauniist' kanteleet kajaavat ja urkuin uus' virsi pauhaa". — Kirkkoon rientävät miehet paitahiasillaan, vaimot kengät kainalossa. Sininen, kirkas taivas kupuilee maiseman yli, nurmi kukkii, tuomi tuoksuu, metsä soi — juhlallisina kumajavat kirkon kellot — — laksi vilisee veneistä — vehreä (silmille suotuisa toivon väri) ruisvainio kuvautuu kaltevalta asemaltaan järven kirkkaasen peiliin. Onko tässä vain sokea voima ja älytön aine eikä mitään muuta?