Yö meni, päivän salu kuvastihe lahden pinnassa, jonka yöllinen tuuli oli painolain yksinomaiseen huostaan jättänyt. Uudet puuhat alkoivat Rautalassa yöllisten seikkain johdosta. Teemu oli kovin kärkäs aivan yksin menemään Tampereelle jauhosäkkejä tiedustelemaan. Pieni yksihankainen vene kuin tuokkonen kiiti pian syysaamun koittehessa pitkin lahden pintaa. Siinä alotti Teemu erään toisen miehen kanssa takaa-ajomatkansa.
Tämän matkan seuraus oli, että Laasmanni tuotiin sidottuna Rautalaan. Hän oli saatu kiini eräässä saaressa, jolle hän oli poikennut levähtämään. Kun miehet olivat saaneet Laasmannin kiini, niin oli tämä päästänyt kimakan vihellyksen; ja samassa oli saaren toiselta syrjältä lähtenyt vene, jota roteva keski-ikäinen nainen ja noin parinkymmenen vanha poika soutivat. Ja yhtä vauhtia laski se kohisevasta vuolteesta alas. Miehet liian myöhään olivat huomanneet sen olleen Rautalan kolmihankaisen.
— Kovinhan on Laasmanni vanhentunut, tuumaili Matti.
Mutta raudasta näytti sittekin tuo mies olevan, ikä oli tehnyt raudan vain romuliaisemmaksi ja karkeammaksi.
— Kuinka voititte Laasmannin, kysyi isäntä miehiltään, onpa hän vielä notkea ja voimakas.
— Onhan minussakin miehen vastus, huomautti Teemu.
— Enkä minäkään miestä pelkää, lisäsi Teemun toveri.
— Kiittäkää onneanne, lisäsi Laasmanni huoletonna, että olin joutunut Pirunsaaressa vähän väärälle kantille, sillä oikealla kantilla olisin yskinyt vähän kovempaa.
— Oliko siellä pyssy sinulla, kysäsi Teemu.
— Konna mies aseetonna, murahti Laasmanni, sitten kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tottahan vielä ripoo ryyppy Laasmannillekin, vanhan tutun vuoksi, jos ei muuten".