Kartellen ja varovaisesti astuivat he myllyyn. Kaikki oli siellä kuin olemankin piti, ainoastaan kolme jauhosäkkiä oli poissa.
— Kyllä se, näemmä, oli sen vietävä myllyn haltija, virkkoi isäntä.
Teemu meni ylikertaan, tarkasteli visusti kaikkea, ja huomasikin vihdoin suureksi ihmeeksensä, että yksi lyhyt seinälauta tammen ylipuolella oli ainoastaan pienellä rautanaulan kärjellä kiinni. Olipa se sopivasti laitettu; kun vähän vain lautaa käänsi, ilmaantui aukko, josta tuuli kohisten tulvasi sisään, kun taas laudan paikoilleen käänsi, ei seinässä mitään erinomaista havainnut.
Alas astui Teemu, ilmoitti keksintönsä toisille ja sanoi kukistumattoman mielipiteensä olevan, että varas oli kiivennyt myllyn siipeä ylös ja tullut mainitusta aukosta sisälle.
— Kuka ihminen sellaiseen työhön pystyisi näin kovalla tuulella pilkkopimeässä, kysyi isäntä.
— Mutta mylly istahti kerran, selitti Matti, ruveten asiaa oivaltamaan.
— Kyllä minä tiedän, kuka pystyy, sanoi Teemu painokkaasti, se, joka siinä siivessä yksitoista kertaa ympäri meni, hän sitä myöten ylöskin pääsee.
— Laasmanni, sanoi isäntä ajattelevaisesti.
Tarkasteltiin sitten lyhdyn valossa myllyn ympärystää. Hännän kohdalla näkyi ruohossa ratasten jäljet. Ne veivät viertävää, tasaista tietä aina rantaan asti. Valkamalla oli elorattaat, joiden pohjalla näkyi taikinaksi kastunutta jauhontomua. Kolmihankainen nuottavene oli poissa; sillä oli varas paennut säkkinensä ja kulki nyt pois Aivolahden aaltoilevalla pinnalla. Pimeyden turvissa oli hän, ja näki epäilemättä tulen rannalla kiiluvan, josta arvasi takaa-ajamisen puuhassa oltavan.
Eihän siinä yön pimeydessä ollut sen enempää tehtävää. "Aamu on iltaa viisaampi", arveli Rautalan isäntä, ja miehet menivät pirttiin ja paneitsivat vielä vähäksi aikaa levolle.