Nyt on meidän siirryttävä ajassa noin puolen toista vuosikymmentä eteenpäin. Rautalassa ei enää ole entistä palvelusväkeä muuta kuin Teemu ja entinen pikku Matti. Teemu on ollut naimisissa jo aikaa Maijan kanssa ja on Rautalassa muonamiehenä; pikku Matista on tullut varsinainen myllymatti, joka istuu kahnalla ja muistelee menneitä aikoja. Kun hän katselee myllyn pyörimistä, muistuu hänen mieleensä Laasmannin ajat ja oman nuoruutensa ajat. Nyt hän on liki kolmenkymmenen vanha, ja silloin oli hän neljäntoista; hei, kuin ne ajat kuluvat! Onkohan Laasmanni jo kuollut, kosk'ei enää pariin vuoteen ole hänestä mitään kuulunut? Merkillinen oli kelmeän torpparin ennustus, mutta tuskin se enää toteutuu! Näin muistelee Matti menneitä, istuessaan myllyssä. Syystuuli kieputtaa kiivaasti siipiä, jauhattaminen käy hyvin. Matti antaa ajatuksensa mennä tulevaisuuteen; toiveet risteilevät hänen povessansa. Hänen toiveensa eivät kuitenkaan liene aivan hattaran takaisia, eikä hänen tulevaisuuden unelmiansa juuri tuulen tupiin saata verrata, sillä se aineellinen piste, johon hänen harrastuksensa toisiaan yhä lähenevät viivat yhtyvät, on pieni torppa tuolla Tarimaskosken rannalla ja siihen kuuluva vähäläntä vesimylly. Torppa, oma koti, jossa itse saa olla isäntänä ja Eeva emäntänä, ja jossa nuot pikku Matit ja Eevat saavat kenenkään yrmimättä teuhata ja peuhata, tällainen oma koti — se, se on ollut aina ja on oleva renkimiehen ihanne. Kodin liedellä on lumousvoima jokaiseen sydämmeen, jos se sitten sykkii rohtimisen mekon tahi kullatun univormun alla. Näistä unelmista herättää Matin kuitenkin ilman kylmä viima, jota ei myllyn lautaseinät estä häntä kohtaamasta. Hyy, kylmä täällä on jokseenkin! Entä jos menisin vähän pirttiin lämmittelemään, mutta tuuli tuntuu yltyvän; ei auta jättää myllyä. Hei, oikeinhan portit viuhkuvat ilmaa halkaistessansa! Matti alensi vähän toria, jotta enemmän jyviä juoksisi napaan. Mutta kovasti se tuuli kulta nyt käykin! Hammasratas ryskyy hirveästi, trälli vilistää kuin tarapaappa, voi yhdeksän sitä menoa! Mattia melkein kamottaa. On kuin mylly kieppuisi itsekin ja hyppelisi pystyyn kuin raivostunut. Yht'äkkiä vavahtaa se kuin vauhko hevonen ja silmänräpäyksen on kaikki aivan hiljaa, ei hammasratas rysky, ei trälli vilistä; ei kuulu ääntä muuta kuin tuulen vinkuna, se kun puhuu lautaseinän ja laudan syrjän löydettyänsä ja viheltäen soittaa yksi sävelistä nuottiaan. — — —
Parin minuutin kuluttua on taas kaikki entisellään; mylly jauhaa kahta rajummin ja kuudes säkki on jo jauhoina: ja jos vaan Matti koko yön jauhattaa, niin kaikkein kymmenen pullean säkin sisällys on huomenna pienenä. Eikä Matti olekaan mikään "äskeisen teeren poika", ei hän pimeyttä eikä tuulta pelkää. — — —
Mutta siunatkoon, mikä vihellys tuolta myllyn ylähuipusta kuului? Johan tässä on piru merrassa, olihan se kuin laivan pilli! Ja taas kahta kauheammin! Ei se ollut tuulen vinkuna se! Mutta ei Matti vieläkään hätäile. Hän ottaa lyhdyn käteensä ja alkaa nousta rappusia myöten ylikertaan. Vaan tuskin on hän kolme, neljä askella astunut, kun lyhty putoo hänen kädestänsä pirstaleiksi. Samalla saa hän sellaisen täräyksen vasten kasvojansa, että silmät tulta iski. Matti, joka tästä täräyksestä pudota rotkahti myllyn permannolle, vaan jäi vapaaksi pahemmista seurauksista, tunsi vasten tahtoansakin kylmien väreitten selässänsä aaltoilevan. Kiireesti lähti hän alas myllystä, vaan pysähtyi heti ulkona, painaaksensa lakkinsa korviinsa, sillä tuulen kanssa valui rankka sade taivaasta. Itsekseen lausui hän: Herra siunaa, mikä siellä nyt enää onkaan?! Ja juuri tämän hurskaan kysymyksen lausuttuaan, tölmätään häntä niin hirmuisesti selkään, että hän on tasapainon menettämäisillään. Silloin lausuu Matti juhlallisesti: jos sinä olet vaikka myllyn haltija, niin älä kiukuttele, kyllä minä luuni korjaan, kun vaan olen saanut myllyn tuulesta pois. Mutta kun hän siinä aikomuksessa lähestyi myllyn häntää, niin kumma! Mylly ei enää ollutkaan tuulessa, vaan Matin huomaamatta oli se käännetty.
— Sinä taidat olla itse pääpukari, mutisi Matti ja riensi taloon.
Nyt ajattelet kai, tuli aika hälinä ja sohina taloon? Vielä mitä. Matti oli käytännöllisesti oppinut neljännen käskyn, paljon hän mietti ja arvikoitsi, ennenkuin noin muka mitättömän asian tähden meni rystöllänsä isännän kamarin ovea koputtamaan. Mutta teki hän sen kumminkin. Isännän päätös oli, että mentäisiin myllyä katsomaan. Väki herätettiin ja muutamilla sanoilla selitettiin miehille asema. Kömsivät miehet sängystään. Teemu puolestaan soimaili Mattia pelkuriksi ja jutteli kummallisen kertomuksen Jaakosta, joka Kyröskosken poltissa oli ollut samallaisessa pulassa jauhovarkaan kanssa, vaan joka miehuullisesti oli puolensa pitänyt.
— Kuka sen jutun totuuden takaa, kysäsi Matti loukattuna.
— Malakias Kostiander, joka siitä asiasta on kirjan pränttäyttänyt.
— Luulenpa Matin historian olevan samaa sorttia kuin Kyrön Jaakonkin, lausui isäntä.
— Ottakaa edes virsikirja mukaanne, muistutti ruotumuori muurin takaa, älkää menkö pröystäten myllyyn, sillä kuka tietää, mitä siellä on.
Totisina astuivat miehet myllylle, lyhty kädessä astui Teemu isännän rinnalla, perässä marssi Matti ja joku muu.