Senpä takia miesten punertava iho niin huimasti höyrysikin. Siinä he nyt istuivat, paita polvilla. Pihdissä keinui puoliväliin palanut päre, joka melkein keskupaikalta oli sen rautaleukojen välissä. Se paloi omia aikojaan, ja tulen puoleinen pää, kadottaen painoansa, nousi yhä enemmän pystyyn. Mutta mestarit eivät valkeasta välittäneet. Puoli pimeässä he ajelivat partaansa yllä kerrotun keskustelun ajalla, peilittä, saippuatta sujui tuo hengelle vaarallinen työ tottuneilta mestareilta; vieläpä oli aikaa keskustellakin.
— Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin
Ekyhtin sirkkoja.
— En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi päämeininkiä.
— En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon on, jota et sinä, enkä minä ymmärrä.
— Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi
Saksmanni.
Tätä viisaustieteellistä keskustelua olisi kai jatkettu pidemmälle, ja meillä olisi säilytettävänä jälkimaailmalle uusi filosoofinen keskustelu, dialoogi käsityöläisiltämme, ellei ajatuksen vuolle olisi toiselle uralle joutunut siitä syystä, että yhä uutta väkeä tuli saunasta pirttiin. Kun vihdoin kaikki ovat sijoittuneet pitkin laveata, honkaseinäistä pirttiä, niin katsahtakaamme vähän ympärillemme. Tuossa istuu pöydän päässä talon oivallinen isäntä, tanakka, ymmärtäväisen näköinen mies. Hänen kasvonsa ovat tyynet ja levolliset, niinkuin sopiikin olla miehen semmoisen, joka korpeen, kontion asumasijoille on jykevän uutistalon rakentanut, ja tyhjästä alettuaan on voimiinsa päässyt. Illallisen toimihin rupee emäntä, ja pian on hänen toimellaan ilmaantunut oivallinen ateria leveälle, yksipuiselle honkapöydälle. Tuolla kiistelee muurin takana lapsiparvi, ja nuot viisi pulleaa poskiparia osottavat, että niiden omistajilla on ollut tapana syötäessä kotona olla. Onpa tuvassa myös talon itsellinen, tuo tukeva, hartiakas Priski-Heikki; hän asuu Pynnölän maalla, pienessä mökissä, Linnaniemen niityn takana; mutta koska hänen oma saunatoppisensa vasta on "tasakerrassa", niin hän on ollut Pynnölässä kylpömässä. Hän on lähtemäisillään kotiansa kohden tallustelemaan, odottaa vain eukko kultaansa Liisaa, pitkää, laihanpuolista naista, joka muuripenkillä istuen tallukoita jalkaansa kiskoo. Mutta he karsivatkin jo matkoihinsa, kiittävät hyvästä löylystä ja sanovat Jumalan haltuun. Heistä ei siis sen enempää. Vielä näemme pirtissä pari puolikasvuista renkipoikaa ja piikatytön.
Viimemainittu on erittäin vilkkaassa puuhassa. Hän pöyhii vuoteita, laittaa sängyn oljet köyhkeöiksi, asettelee kauniisti raamit suoraan ja päänaluisten kohdalle puhtaat aivinaraidit. Kun hän vielä laskee peräsänkyyn — se oli haltijoiden sänky — kukitetun ryijyn, ja muihin lämpimät vällyt, niin silloin ovat sijat valmiit. Luulenpa unen niillä maistuvan ainakin yhtä makealta, kuin hienossa makuukammiossa, uutimien takana, höyhen-patjoilla, kahden raidin välissä, kunpa vaan nukkujalla on puhdas omatunto.
Siinä nyt on taas yksi pirttikunta lukijalle esitettynä — olen saanut sen kunnian! Mutta jos herrat Sunkreini ja Saksmanni, nuot tietoviisaat V:n takamaalla, eivät vielä ole sinua pelästyttäneet, niin jatketaan tuttavuutta! Enpä luulisi olevan häpeämistä, vaikka veljen kaupat tekisit heidän kanssansa; sillä sattuu niitä saamaan maailman matkoilla huonompiakin.
Kuka on siis Sunkreini? Hän on pitäjään mestari, konstin-oppinut, kunniallinen suutari, Joel Sunkreini, ijältään 37 ajastaikaa; 3 kuukautta ja 21 päivää. Ei se tosin ole iso ikä miehen iäksi, vaan tosi kyllin iso tuottamaan hänelle vanhan nuorenmiehen karahteerin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaa? Se taito oli pari, kolme vuosikymmentä sitten sangen harvinainen. Mutta kirjoittaa hän osasi. Tosi on, että hän ks:n sijasta täytti x:ää, ja kirjoitti k:n sijasta aina kun c seurasi g; mutta ajatus oli selvä — etu, joka monelta oikokirjoittajalta usein puuttuu. Jo isällänsä opissa ollessaan oli hän ollut, kuten sanottiin, tarkka kakara. Liidun palasella hän oli kotona parkittuun anturanahkaan usein piirrellyt latinaisia kirjaimia; Viipurilaisesta aapisesta oli hän oppinut kirjoituspuustavit; ja siitä sitte kehittyi Sunkreinin taidollisuus yhä enemmän. Olipa hän ollut oikein ahne kirjoitukselle; "Huutavan äänen" etu- ja taka-lehden vieläpä kannetkin oli hän kirjoittanut täyteen sananlaskuja ja omiakin ajatuksiaan. Lukumies hän oli, luki harvaan ja painokkaasti, vaan selvään — etu, joka monelta lukijalta tähänkin aikaan puuttuu. Niin sitä luettaman pitää, oli seurakunnan vakava kirkkoherra viime lukusijoissa hänelle lausunut — ja sen minä sanomattakin tiesin, oli Sunkreini kotiin tultuansa sanonut. Sunkreinilla oli kirjoja viljalta: Raamattu, Möllerin katekismus, Wigeliuksen postilla, Virsikirja, Huutavan ääni, vanhan Sunkreini-vainaan perintö, Neuvokirja nuorisolle y.m. pienempiä kirjoja. Mutta sitä paitse oli hänellä kirjoitettuja suomennoksia mainion ammattiveljensä Jaakko Böhmen kirjoista. Ne oli hän hiljattain saanut eräältä vanhalta kristityltä, jolle taas eräs sananpalvelija Pohjanmaalta oli ne suomentanut. Niitä säilytettiin pienessä tuohikontissa, joka neulomusmatkoilla oli kätkettynä erääsen lestipussin sivuosastoon. — Sen verran Sunkreinin menneestä historiasta. Näöltään oli hän jo tässä ijässään vanhanpuoleinen. Alituinen istumatyö oli taivuttanut niskan kymäräksi, kaartanut hänen leveän selkänsä ja vaivuttanut rinnan sisäänpäin. Kaarevan otsan alta näkyivät silmät puolihaaveksivaisesti katselevan tämän maailman "luomuksia". Useimmin ne aivan kuin lepäsivät, erittäin silloin, kun Sunkreini luki kirjojaan ja puheli, miten sielun on vaipuminen korkeimman, ainokaisen olennon makeutta ja karvautta maistamaan.
Kun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen oli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty, niin virkki Saksmanni: