— Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan värsyn eräästä huolilaulusta:
"Kuinkas poika taitaa
Olla nyt iloissans',
Kuin kumppanians' kaipaa
Vetisen silmän kanss'?"
— Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein muistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää, ja levätköön vahvass' rauhass'!
— Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.
— Ja siltä rauhan raukka saa, runoili räätäli ja jatkoi: Miks'ette ole jo katsonut itsellenne kumppania?
— Hm, hm, sanoi suutari, lahjat ovat moninaiset. Toisella on naimattomuuden lahja, toisella joku muu lahjansa.
— Niin minäkin ennen aattelin, mutta muijani kun kuoli, murhe mulle tuli ja huoli!
— Aina sinä vaan teet kaikki lauluksi; etkö jo siihen väsy?
— Hei, en! Kun istun klasin pielessä ja neuloskelen, niin väliin tuntuu niin oudolta. Kun katson ulos ja näen kuinka muut ihmiset ovat ulkotöissä, ja kuulen lintujen laulavan sinisen taivaan alla, ja näen orvokkien kukoistavan niin merkillisen näköisinä, niin on oloni niin lystimäistä. Silloin tulee mieleeni aivan kuin itsestänsä semmoisia kaikellaisia lauluja. Ja kun nuori kansa niitä halukkaasti laulelee, niin laulan minä heille. Ei suinkaan se synti ole?
— Puhtaille on kaikki puhdasta. Mutta etkös ole koskaan halannut itsellesi tunnon rauhaa, lujaa ja pysyväistä?