— Kyllä, usein halaan rauhaa, ja silloin otan pelikommoni ja soitan pari laulua, ja sitten on taas olo parempi.
— Hm, rauhakin on monenlaista, sanoi suutari käyden akkunaan katselemaan talvis-illan kimaltelevaa taivasta. Katso, puhui hän hiljaisesti, kuinka nyt on tähdessä, ja niinkuin selitetään "Jusun ja Enon kirjassa" (Sunkreini tarkoittaa epäilemättä 'Enon opetuksia luonnon asioissa'. Se kirja oli todella kansantajuinen.), ovat tähdet suuria palloja, niinkuin tää maakin, ja niitä on siellä epälukuisia ja niin pitkälle, kuin vaan ajatella jaksaa. Tuolla niitten keskellä lienee Rauhala, rauhan ja autuuden koti; sinne vetää näkymätöin voima ihmisen sydänkurjaa.
— Kas tuota tähtee, kun lentään se lähtee, lentäisin minäkin, jos siivet olis mull' — — —, runoili Saksmanni, nähdessään komean tähden lennon.
— Nyt on aika pakkanen, kirkas on taivas, ja pohjoinen palaa. Kuules, kuinka nurkissa paukkuu.
— On kai lauhtumaan päin, arveli räätäli.
— No ihmeellistä kolinaa, eihän se enää laitaa ole, sanoi suutari, nostaen päänsä tarkastelevaisesti.
Ja todella kuului erityistä kolinaa ulkoa. Miehet kuuntelivat tarkkaan ja tulivat sitten päätökseen, että joku oli porstuan ovea kolistamassa.
— Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea.
— Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni varovaisesti.
— Kuka siell' on, kysyi Sunkreini.