Mylly on myllymiehen toveri, niinkuin aalloilla keijuileva haaksi on merimiehen toveri; siinä näyttää olevan jonkunlaista henkeä, jonkunlaista salaperäistä itsetietoisuuden tapaista. Tuossa istuu jauhattaja kahnalla, laulaa laulamistaan, ja mylly säestää; jyvät juoksevat napaan milloin hiljaa ja hitaasti milloin taas ripeämmästi. Katsotaanpas jauhoja: ne menevät kädellä likistäissä kokkaroihin. Ei siis hätää! Pyöri mylly, hengi tuuli; pitkä on yö; ajatus kulkee, kiirii kauas aikoihin menneisin. Usea kymmenen vuotta on siitä, kuin Laasmanni oli täällä myllymestarina. Nuot kivet, tuon väkiraudan, trällin, hammasrattaan, kaikki asetti hän taitavalla kädellä paikoilleen; ja kun siivet oli ylös saatu, niin Hermanni oli mennyt siipeen, ja pohjoisen puhaltaessa meni hän mokomassa karusellissä 12 kertaa ympäri huimalla vauhdilla; ja olisi mennyt kukatiesi vielä toisenkin tusinan, ellei eräs työmies olisi käynyt häntään kiinni ja kääntänyt myllyä tuulesta. "Viina kortteli on minun, veto on voitettu", oli Laasmanni huutanut siivestä ales kiivetessänsä. Tuollaista tulee usein jauhattajan mieleen, hän kun himmeän lyhtynsä valossa istuu kahnalla ja valvoo. "Kun siis kaikki ympäri käy" — sanoo ruotsalainen sananlasku; ja ympäri käymisen mahdollisuus on tässä sangen suuri — kun siis kaikki käy ympäri, niin selvää on, että tässä ympäri käyvässä konehistossa pyörii — Laasmannin henki. Älköön lukija kuitenkaan tässä vainutko jotain uusinta sielun vaellus-oppia, sillä sellaista ei kahnalla istuva "myllymatti" käsitä; mutta sen hän käsittää, että miehen taito, tieto ja etevyys ilmaantuu hänen teoissansa; ja jos taiteesta puhuessa sanotaan hengen olevan kylmässä, liikkumattomassa marmorissa tahi kankaalla, jolle on pantu maalinkia, niin tottahan myllymattikin saa ajatella Hermannin ilmaantuvan myllyn kolisevassa konehistossa, jos ei uutena painoksena, niin ainakin kuvana, satuna, muistona menneistä ajoista. Laasmanni ei ole siis jäänyt muistotta: ja sehän olikin todistettava.

Myllymatin suosiollisella avulla aiomme vähän tarkemmin esitellä, mitä Laasmannin satu sisältää. Eihän siinä suuria ole maailmalle julistettavana, sillä hän oli, niinkuin sinä ja minäkin, vesitippa vain, mutta vesitippa, joka pudotessaan heijasti ruusun kirkasta taivaan iltavaloa ja sitten vasta katosi tietämättömiin, meren helmaan.

II.

Siitä on jo kulunut monta vuotta, kun Laasmanni oli paikkakunnalla myllyjä rakentamassa. Tuolta oli hän tullut ulkopitäjäästä ensiksikin Rautalan rusthollin myllyä tekemään. Silloin oli hupainen aika. Ei ollut puutetta ruoasta eikä juomasta. Myllymatti muistaa ne ajat yhtä hyvin kuin eileisen päivän. Kyntöpoika hän silloin vielä oli, ei ryypännyt viinaa eikä pitänyt suussansa tupakkia, mutta sen hän huomasi, että paremmat olivat ajat silloin. Ei tarvinnut mennä jokaista viinan tilkkaa silloin kaupungista noutamaan; ei tarvinnut "puulaakia" perustella prännien edustalla, joista ei annettu vähempää kuin viisi kannua kerrassaan — ikäänkuin ihmisen, saadakseen pisara vieraan varaa, olisi velvollisuus ostaa koko vuoden tarpeet yhdellä haavaa, tahi onnellisimmassa tapauksessa odotella tuntikaudet osakkaita puulaakiinsa! "Ei, heikkoja ovat herrojen meiningit", ajattelee Matti. Silloin antoi isäntä korttelin tahi puolen rengilleen, kun hän vaan pyysi, sillä viinaa, hopeankirkasta väkivettä keitettiin kotona. Totta oli, että isäntä lokakuun lopussa otti kamarinsa akkunan vuorilaudan välistä esiin "aarnakkansa" ja katseli sitä vähän aikaa sangen miettiväisenä. Siellä oli tavallisesti noin 30 t. 40 neulan kärjellä raapustettua viivaa ja koko joukko pieniä läpiä. Ja kun oli isäntä nämät yksinkertaiset "nuolenpääkirjoituksensa" lukenut, niin silloin renki parka sai tietää, että vuosipalkasta oli suuri osa mennyt kulkun kautta. Se ei ollut oikein hupaista. Mutta niin se oli. Ja ryypystä pääsi puhtaasti Laasmannikin, noin vaan purematta, katkaisematta — hän kertoi viinahampaansa tapaturmassa taittuneen. Riemullinen oli meno Rautalassa erittäin iltasilla, kun mestari miehineen oli jättänyt myllyn mäelle parempia aikoja odottamaan. Aika suka vaan oli se mies! Rautalan pirtissä, jossa hänen tyyssijansa oli, ei kukaan saanut rauhaa hänen juoniltansa. Tavallisimpia kepposia oli se, että hän, kun joku juuri oli istua, sieppasi tuolin pois. Siitä mätkähti istuja "tasapohjin tantereesen"; ja yleinen nauru helskyi huoneessa, jotta nuoha orsista rapisi.

Kerrankin muutamana aamuna oli Maija piika, jo muutaman tunnin valvottuaan, heittäytynyt uudestaan vuoteelle, noin vain kuten sanotaan päivän tuliaisille. Mutta kuinkas kävikään hänen noustessaan? Hän nousee ja hieroo silmiään: mutta astuessaan lattialle seuraa häntä kiinteästi raiti, raidissa on kiinni peitto, peitossa raanu, raanussa Teenu-rengin liivit ja liivissä on sukkarihmalla sidottuna talon pulskea kissa. Ja kun Maija "kimpsuen, kiukutellen", päästäen aika rämäkän, hyppelee lattialla, niin tuli tuo pitkä "hinkhamppi" koko pirttikunnan nähtäväksi. Laasmanni sen oli tehnyt, neuloen Maijan kiini tuollaiseen seuraan.

Tapahtuipa kerran Teemullekin seikka, jolla oli vähää suuremmat seuraukset kuin Maijan hinkhampilla. Eräänä talvi-aamuna, kun suurus oli syöty ja metsään-lähdön aika oli tullut, pukeuvat miehet nahkoihin ja "pussi-mekkoihin". Tämä viimeksi mainittu vaate oli tuommoinen rohtiminen, napiton, paidan tapainen, jossa oli ympyriäinen pään läpi, vaan joka muutoin oli aivan umpinainen. Kun sitten päivän sarastaessa talon 5 hevosinen ja 4 miehinen työvoima meni "takamaahan" halkoja noutamaan, niin Teemu, pitäen kiinni voudin asemasta muka edellä kävijänä, ajoi aivan ensimmäisenä. Hän seisoi re'essänsä ja laski laulun soimaan raikkaasen pakkas-ilmaan. Tyytyväisenä lauleli hän; hepo astui verkalleen kovaksi sotkettua tietä Alvolahden jäätyneellä pinnalla, reen jalas sujui sutevasti liukasta raitiota, silloin tällöin vähän nirskuen. Koko raikkaan rintansa ääni-voimalla lauloi Teemu:

"Pihlaja kasvaa punasia marjoja,
Tuomi se kukoistelee. —
Eikä se oikia priiari ol',
Joka kahta rakastelee.

Ilmat ne taitaa muuttua,
Koska taivas se ruskottelee;
Enkä minä plikka sinua nai,
Ja vaikka ma uskottelen.

Talo kuin linna ja poika kuin herra
Ja hevoinen kuin mäki;
Herraksi kultan' luulikin,
Kun hän ensi kerran näki".

Näin lauloi Teemu; reki vieri, tie lyheni, jotta pian jo oltiin päästy lahden poikki, ja eläen itse runon maailmassa arvelee tuo "herraksi luultu", litteänenäinen renki-vouti, tuo pussimekkoon puettu, reessään seisova, tanakka mies, että Herramme hänestä lienee aikonutkin jotakin parempaa kuin tavallista työmiestä. Sellaisilla laululahjoilla olisi hänestä saattanut tulla lukkari taikka ehkäpä pappikin. Teemu vaipuu todellisuudesta ihanteellisiin unelmiin. Hän tahtoo "preistata", kuinka messu käy. Kunnioitus kaikkea pyhää kohtaan tekee kuitenkin sen, että hän ryhtyy vain tuohon n.s. Prunkkaalan papin messuun. Juhlallisesti "oikealla nuotilla" ja puhtaalla tenooriäänellään vetää hän: