— Pitää katsoa häntä, sanoi emäntä ja otti päresoihdun pihdistä käteensä. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki muuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli kyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta.
Kädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan henkitoreissansa oli vieras. Väsynyt, kiillotoin silmäys harhaili isännästä emäntään, emännästä Saksmanniin, Saksmannista Sunkreiniin, ja Sunkreiniin se jäi kummallisen terävästi katselemaan. Vielä vaimo osoitti hermottomalla viittauksella vieressään olevaa lasta ja sanoi silmä yhä kiinnitettynä Sunkreiniin:
— Pitäkää huolta lapsestani, — Mari, raukka, — älköön hänestä tulko äitinsä lainen — — lukekaa siunaus — — väsymys tulee — — on niin helppo käydä, — — kenttä on aivan lumeton — Akseli, sinä olet petetty — on niin keveää ja raitista. — Silloin alotti Saksmanni kuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen värsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut.
— Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini miettiväisesti.
— Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä.
— Mahdollista, myönsi Saksmanni.
Nyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen siinä käynyt oleminen. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, sillä kovasti kietoi se käsivartensa äidin kylmän kaulan ympäri. Kummallisesti säihkyi hänen mustat silmänsä, kun isäntä lempeällä väkinäisyydellä tahtoi häntä kuolleesta eroittaa. Ja sellaista silmän-tuikeutta säikähti itse arvokas Pynnöläkin, hän sama, joka monta kertaa oli nähnyt suden tai karhun silmät kiiluttavan muutaman sylen päässä, ja kuitenkin levollisesti tähdännyt ja ampunut. Mutta Marin kanssa ei hän ruvennut kiistelemään. Ei ollut siihen halua muillakaan miehillä. Emäntä sitä vastaan, ollen käytöllinen ihminen, otti vehnävenkaleen ja sokuripalan korkeasta peräkaapista ja meni päättäväisesti tytön luo.
— Tule pois piikaseni, tule, puhui hän, että äiti saa rauhassa olla, tule nyt saat nisukakkua ja sokeria. Tätä hellää kehotustaan auttoi hän samassa työllisestikin. Hän tarttui tyttöön; säihkyvin silmin, vaan kuitenkin vastustelematta hän antoi emännän menetellä tahtonsa mukaan. Ja hellästi, mutta päättäväisesti vei emäntä hänen peräsänkyyn istumaan.
Jo rupesi ääntänsä ilmoittamaan talon lapsiparvikin vuoteillansa. Nuoremmat kitisivät, vanhemmat lukivat aamurukoustansa. Suuresti kummastuivat he nähdessään muuripenkiltä liikkumattoman naisen ja vieläkin enemmän huomatessaan tummasilmäisen tytön istuvan peräsängyssä, pikimustat hiukset hajalla, ja ympyriäiset käsivarret paljaina.
— Mikä tuo noin ruma tyttö on, kysyi pikku Santeri.