— Se on vissiin mustalainen, kuiskasi Aatu, toinen veljeksistä.
— Noin mustat hiuksetkin kuin mustavainaan häntäjouhet, arvosteli
Katri, talon kymmenvuotias.
— Se on paholainen, kuin silmätkin noin palavat, sanoi vanhin veli,
Kalle, ratkaisevan päättäväisesti.
Arkeillaan alkoivat lapset siitä kysellä vanhemmiltaan asian laitaa. Mutta kun he eivät sanoneet tietävänsä muuta, kuin mitä toden mukaan tiesivät, niin kuiskailivat lapset epäilevästi toisilleen; he kyllä tiesivät mikä se semmoinen tyttö oli.
Ihmetellen katseli mustasilmäinenkin noita pienokaisia. Mutta hetkisen perästä loi hän silmänsä alas ja katsoa tirkisteli käsiinsä. Olipa aivan, kuin tytön mielestä ei yksikään noista pyöreöistä hämäläisnaamoista olisi hänen lähempää huomiotansa ansainnut.
Mitäs siinä olikaan muuta tehtävää, kuin ruveta kuollutta korjaamaan. Renkipojista meni toinen, vikkelä Miinan Janne Priski-Heikin Liisaa ja kuppari-Kaisaa hakemaan. Eikä kulunut puoltakaan tuntia kuin muijakset olivat tulleet Pynnölään, sillä heidän asuntonsa oli aivan lähellä, varsin hakavainion takana. Heille annettiin toimeksi ruumiin peseminen; ja sen toimensa he hyvin tekivätkin. Paikkakunnan tavan mukaan tuli heidän palkaksensa saada ne vaatteet, jotka vainajan yllä kuollessa olivat olleet. Eivätkä ne monenkertaiset toki olleet. Karttuuni hameen sai Priskin-Liisa ja lastinkitröijyn kuppari-Kaisa. Ruumis puettiin liinavaatteisin, jotka emäntä empimättä antoi hyvin varustetusta arkustansa; ja siinä lepäsi yövieras leveällä hartija-laudalla, vaikka "venytysvaate" peittonaan. Hänen rintaansa teki kukin nyt vuorostansa ristin merkin, vieläpä lapsetkin saivat käskyn mennä siunaamaan vainajata.
Ja sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja laulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun talvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään aittaan.
Kaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi. Olipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja laskenut kätensä hänen rinnalleen. Mutta kun äitiä ulos vietiin, niin silloin hän huusi ja paiskasi itseään kuin vimmattu, ja tahtoi väeltä väkisin mennä ulos. Ainoastaan emännän maltillinen puhe ja estos sai hänet pysymään huoneessa. Sitten asettui hän istumaan, ja katseli käsihinsä. Kolkko oli nyt olento, kuin kuoleman jälkeen ainakin, Pynnölän pirtissä. Muun työn puutteessa alkoi Kaisa koetella lastinki tröijyä yllensä. Mainiosti se sopikin. Mutta kyllä se "parempia" ihmisiä varten onkin tehty, näkeehän sen napeista ja kaikista. Mutta mikä kova se siellä rinnan puolella on? No ihme, lastinkitröijyssä on povitasku, ja taskussa pieni ympyriäinen rasia.
— Tästähän saan hyvän nuuskarasian, iloitsi Kaisa, vanha tuohitoosani onkin jo rikki, ja päästää löylyn nuuskaa lauhduttamaan. Mutta, hyvät ihmiset, eihän se aukekaan. Koittakaa isäntä te, onko teillä kovemmat kourat.
— Oikeinhan tämä on varvattu ja kaupungin tekoa, sanoi isäntä, ja koetti vääntää sitä auki. Ja aukenihan se sentään, vaikka vaivalla, kun isäntä huomasi vääntää vasta päivää.