— Mitäs rovasti hänestä meinasi, jatkoi isäntä.
— Mitäs se meinasi, kun minä selitin asian, niin huomasi hän paraaksi, että ruumis haudataan kristillisesti. Kyllähän se jutteli ensin, että tarvitseisi kirjoittaa hänen kotiseurakuntaansa; mutta koska siitä oli mahdoton tietoa saada, niin antaa olla, arveli rovasti, asian sillänsä. Tyttö taas luvattiin panna vaivaishoitoon.
— Paras lieneekin, koska näyttää niin kesyttömältä, tuumasi isäntä, jospa vaan joutuisi säällisten ihmisten heituviin.
Pirtissä oli väkeä muutakin, paitse tuttavamme. Sinne oli kokoontunut naapureita joltinenkin joukko Pynnölän kummallisia vieraita katsomaan. Kaikin kävivät he aitassa ruumiin luona, ja hartaasti teki jokainen ristin merkin sen rintaan. Mutta kummallisinta oli katsella tuota vaihetettua "tyttöriepua", joka arkana ja samalla huiman näköisenä istui sängyn jaloissa, "puhumatta pukahtamatta", silloin tällöin vain luoden tulisen silmäyksen johonkuhun läsnä olevaan.
— Ei se ole laita kakara, kuiskasi Kokkolan Karoliina naapurilleen.
— Kyllä kai se "parempien ihmisten" lapsia on, nuhisi Nikkarin Eveliina; hän oli, näet, kaupungissa ennen ollut palveluksessa, ja siellä saanut nähdä noita "parempia".
— Minä en sano mitään, mutisi kuppari-Kaisa, joka myös oli hätähätää illan kuluksi Pynnölään juossut, minä en sano mitään — — —
— Paras se olisikin, myödytti isäntä.
— Minä en sano mitään, alkoi Kaisa uudestaan, vaan sen minä sanon, ett'ei keisarin kuva suotta ollut sen nuuskatoosassa, ja se kivi sitten sormuksessa — ja preivit ja paperit — minä tiedän, mitä mä tiedän.
— Sen mekin tiedämme, ilkkui Koiramaan Eriika.