— Niin aina niin, hyvästi vaan ja kiitoksia paljo puhui Kaisa ja meni ovesta ulos.
Vähitellen seurasi muukin väki hänen esimerkkiänsä ja pian oli kotoinen väki ynnä molemmat mestarit illallispöydän ääressä; ilta joutui, yö tuli, ja Pynnöläiset panivat huokuulle, uutta työviikkoa vastaan ottamaan.
III.
Sunkreinin kasvatti.
Siinä se oli metsäpolun vieressä, aivan nurmikon reunalla, vähän matkaa laveasta Pohjan niitystä, tuo niin sanottu "littoskivi". Se oli tavallisen huoneen korkuinen, ylöspäin kaventuva, vähäsen sinnepäin, kuin Egyptin pyramiidia olen nähnyt kuvatuksi. Pääsi sen huipulle ihminenkin, sillä pitkin sen kuvetta oli loukeroita, jotka kiipeäjälle jalan sijaa tarjosivat. Hupaista oli muuten nähdä, kuinka Kalterin Ullan vuohet littoskivellä kilinensä leikittelivät. Jyrkkää rinnettä ne juoksivat huimaavaa vauhtia, ja tekivät senkin seitsemän hyppäystä ja kuperkeikkaa. Lapset odottivat puolinaisella vahingon ilolla jonkun noista uskalikoista joka silmänräpäys rapsahtavan maahan ja säärensä taittavan. Vaan loppupäätös oli aina se, että Ullan Kalle sota-päällikön ylpeydellä silmäili vuohiansa ja varmuudella lausui: ei tule mitään meidän muorin kuolemasta. Toiset lapset olivat melkein vihaisia hänellekkin siitä, ett'ei heille sattunut huvia nähdä vuohen jalkojansa taittavan. Mutta palataksemme vielä kiveen, oli se kelpo "littoskivi"; aika jättiläistä olisi tarvittu, jos sillä kivellä oli "littosta" eli "voileipiä" heitettävä. Littoskiven juurella oiva lähde; vesi oli siinä kirkasta ja maukasta; ja historiallisena totuutena on mainittava, että Herra Vallesmannikin kerran ryöstöretkellä ollessaan oli littoslähteestä juonut, ja kiittänyt sen vettä mainioksi,
Mutta lähteeltä kiviheiton matkan päässä oli suutari Sunkreinin asumus. Piha oli viheriäinen ja sievä; siinä kasvoi suuri pihlaja ja mehevä tuomi; keisarin kukat prameilivat seinuksella kilpaa orvokkien ja muiden luonnon vapaiden impien kanssa. Itse huoneuksessa oli neljä suojaa: pirtti, sen vastapäätä, eli sen suulla aittahuone, niiden välillä porstua; ja porstuan perässä oli pieni kammari kuin "pääskysen pesä". Hauskalta tuntui kyllä nähdä tuota pientä asumusta. Sen siintyneet kattomalat ja seinät, sen punatut akkunalaudat, valkeaksi savettu katon harjalla törröttävä takanpiippu, aitan nurkalla korkeuteen kohoova viiri kukkoinensa, sanalla sanoen: tuo asumus teki katselijaan hyvän vaikutuksen. Siinä suutari oleskeli silloin, kun ei ollut läänissänsä neulomassa. Sen oli hän perinyt vanhemmiltansa, niiden kuoltua, ja siinä oli hän jo asunut toista kymmentä vuotta ihan yksinään. Hyvin oli hän toimeen tullut; mutta mikäs hänen olikaan! Olihan kuppari-Kaisa sielunsa autuuden uhalla vannonut hänellä olevan aarteen, jonka hän muka pyttyyn kätkien oli haudannut tuuhean kuusen alle. Kaisa tiesi melkein sanoa, missä aarre oli; mutta eihän sitä sieltä saanut kukaan, joka ei uhria tuntenut. Mutta nyt, tämän kertomuksen aikaan, muuttuivat asiat. Vaivais-hoidolta oli hän ottanut turvattoman Marin hoitaaksensa aivan maksutta sitä varten vain, ett'ei hänen äitinsä perintöä, tuota rasiaa sisällyksineen, myötäisi hänen elatukseksensa. Sellaiseen kauppaan olivat kirkkoherra ja vaivaishoito tietysti olleet hyvinkin tyytyväiset, ja Sunkreini otti Marin luoksensa: otti hänen "kasvatiksensa ja lailliseksi perilliseksensä". Hän oli, sanoi hän, mielistynyt tuohon kummalliseen lapseen, jossa kahdenlaiset "elementit" eli elämänalueet (Latinan kielen tuntija tietää kyllä, ettei elementti ja elämä sanalla ole sama merkitys; mutta suutarimme ei tunne latinaa. Elementti on oikeastaan sama kuin alkuaine. Mutta ettei Sunkreininkaan käännös itse asiassa harhaan vie, huomaamme, jos tarkemmin hänen lausettaan ajattelemme.), hyvät ja pahat, olivat tavattomassa sekamelskassa; hän toivoi voivansa ne hänessä eroittaa, niin että muka hyvät pääsivät hallitsemaan ja pahat väistyivät.
Siinä toivossa oli vanha poika, tuo haaveillen tiedoitseva uskon mies, ottanut vilkkaan, vaan taipumattoman tytön kumppaniksensa. Todella omituinen pari! Kun suutari istui työssänsä, istui Mari pienellä jakkarallansa ja piirteli korkonaskalilla kummallisia piiruja anturanahkaan, tai katseli uutta kuva-aapistansa. Usein sattui että tyttö pisteli parhaan vasikannahan läpiä täyteen; sitten hän asetti sen päivää vasten, kurkisteli sen läpitse, ja sanoi tähtiä katselevansa; joskus hän sinkahutti aapisensa nurin niskoin nurkkaan. Hiljaisesti ja vakavasti nuhteli häntä silloin mestari ja selitti mikä oikein, mikä väärin on. Eikä olisi luullut tuon hurjan näköisen lapsen niin maltillisesti kuuntelevan "isän" puhetta — isäksi oli hän Sunkreinia tottunut jo nimittämään. Ihmeitä toki oli Sunkreini tehnyt, rakkauden voimalla oli hän saanut tytön luottamusta, sillä lapset huomaavat hyvin tarkka-aistisesti, kuka heitä todella rakastaa. Aapista luettiin ahkerasti, ja ihmeen pian Mari lukemaan oppi. Parin vuoden kuluessa ehti hän lukea moneen kertaan Sunkreinin kirjaston. Kirjoituksen oppiminen kävi yhtä sievään, kuin lukeminenkin, sillä peräti terävä pää, sen myönsi Sunkreini hymyillen, oli tuolla "tenavalla". Olipa Sunkreini aivan pulassa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa, erittäin kun Böhmeä luettiin. Silloin oli Marilla erinomaisen paljon kysymyksiä tehtävänä, kysymyksiä, jotka ennen eivät olleet mestarin mieleenkään tulleet. Mutta hän syventyi silloin korkeimman salattuun katselemiseen ja uusia selityksiä, henkeviä, asiaan koskevia sai ongelmoihinsa Mari.
Mutta ei ollut tyttö aina niin helposti ohjattava, sillä ei hän suotta "pohjalaista merenalaa" ollut. Usein katseli hän alaspäin, niinkuin ennen Pynnölän peräsängyssä. Usein istui hän littoskivellä ja katseli totisesti yli lavean niittymaan metsän rinnettä kohti. Joskus hän nousi seisomaan sen huipulle silmäilläksensä kauvas metsän siniharmaata rantuetta kohti. Äänetönnä kuunteli hän silloin, kuinka käki kukahteli isossa korpikuusessa, tahi kuinka "taivaan vuohi" mökötti aivan maallisten kaimojensa tavalla. Luonnon elämä, tasamaan raikas metsä-ilma oli Marin paras toveri. Kun luonto iloitsi, iloitsi hänkin; kun metsä huokaili, huokaili hänkin. Väliin nousi hän kivellensä ja huuhuta huijaili tyyneen ilta-ilmaan. Kymmenkertasesti vastasi silloin jylheä hongisto ja läheinen Kallasvuori. Huu, hui, kaikui silloin ylt'ympäri, ja Mari oli iloinen ja tyytyväinen ainakin siksi kerraksi.
Kun taas Ullan Kalle toi metsästä vuohensa littoslähteelle juomaan, niin uutta hauskuutta oli silloin Marilla ei Kallesta, sillä häntä ei Mari oikein suvainnut, vaan hänen vuohistansa. Vohlain kanssa kirmasi hän littoskivellä, kiipeili ja hyppeli niin vallattomasti, että Kalle, joka oli vanhempi iältään, pelkäsi hänen päistikkaa lähteesen putoavan.
— Älä putoo, älä putoo, ett'ei niskaluut mene suuhusi, huusi hän varoittavasti tytölle.