— Älä putoo, matki tyttö, älä putoo Kalle, ett'ei äitisi toru.
— Kuinka ma tästä putoon, mätäshän täss' on allani ja vahva maa, muistutti ällistellen Kalle, joka venyi lonkallaan kiven juurella ja katseli kirmaajoita.
Osasipa Mari suuttuakin leikkitoverilleen. Vihan vimmassa rupesi hän yht'äkkiä painimaan isompien vuohten kanssa — vohliin hän harvoin kajosi — ja koetti sysätä niitä alas kiveltä. Mutta näppärästi juosta kapitti vuohi kiven lapetta alas, tuli maahan ja oli taas silmänräpäyksessä huipulla, ja alkoi sarvillaan tonkia Maria. Leikkinä pitivät vuohet vain Marin vihanosoituksia. Ja sentähden olikin Kalle varma asiassansa, hymyillen hän vain sanoi:
— Ei siitä Mari mitään tule, että vuohi putoo.
Silloin oli Mari niin äkäinen, ja katsoi Kallea ja hänen nelijalkaisia tovereitansa niin tuiman pistävällä silmäyksellä, että paimen huusi paimenettavansa luoksensa ja lähti pois. Mennessänsä hän huusi: Sinä sen tulen tuonainen Pohjalais-Maija, kuinka oletkin häijy, olet kuin oletkin sinä vaihetettu pirun kakara!
Silloin istui Mari taas kivellä ja katseli alaspäin. Hän näytti paljon miettivän. Silmät tuijottivat lähteesen, huulet olivat uhkamielisesti kiini puserretut, silloin tällöin pudisti hän päätänsä, saadakseen vallattoman tukkansa silmäin edestä poistetuksi. Mutta sulipa sydän viimein, ja lauhkea itku kostutti mustan säkenöitsevät silmät.
Näin oli tapahtunut usein littoskivellä. Ullan Kalle tuli usein, heitti lonkallensa kiven juurelle, ja katsella töllisteli avosuin kivellä kirmaavaa impeä. Usein muistutti hän vihoissansa Marille tuota vaihetushistoriaa, eikä silloin leikki maistunut Marista enää miltään.
Ajat ne kuluivat vähitellen. Minuutti minuutin, hetki hetken lisäksi, siitähän syntyi aika — äpö ääretön. Vuodet vierivät; hiljaisuudessa eleli Sunkreini kasvattinsa kanssa. Ihmisillä oli paljon tekemistä siitä, kuinka he oikeastaan toistensa kanssa toimeen tulivat. Sunkreini ei enää käynyt läänissänsä neulomassa muualla, kuin Pynnölässä, sitä vastaan teki hän enemmiten työtä tykönänsä. Kyllähän Sunkreinilla ihmisiä kävi, mutta hänen perhe-elämästään ei päästy hullua harmaammaksi. Pienen pöydän ääressä istui useimmiten tummasilmäinen, lukein uuden näköisiä, kannettomia kirjoja — kirjoja, kelta-, sini- ja musta kantisia oli epäilyttävässä määrässä ilmaantunut pieneen klasikaappiin — tai istui hän neuloen. Se oli erittäin kummallista monen mielestä, ja kuka hänen sormensa oli neulalle totuttanut, siitäkin oli eri mieliä; toiset sanoivat hänen Pynnölän emännän luona koulua käyvän, toiset taas tuumasivat, että joka pikilangalla osaa neuloa se pikiämättömänkin kanssa toimeen tulee s.o. että Sunkreini itse olisi häntä opettanut; Kuppari-Kaisan elävä vakuutus taas oli, että tuommoiset vaihdokkaat osaavat tehdä kaikkia — jo ennen syntymäänsäkin. Ehkä oli näissä mielipiteissä vähän perää kussakin, mutta tavatonta oli vaan tuon kakaran terävyys ja näppäryys naapurien mielestä. Pienet taloustoimet teki hän tarkalleen: ihme kuinka hän miehisen ihmisen "huushollissa" noin oli oppinutkin! Priskin Lilja, jolle hän Sunkreinin käskystä oli kerran omaa tekemäänsä sahtia tarjonnut, todisti lujasti sen olleen, kuin "tupultti olutta". Vielä kummempaa oli kuitenkin se, että hänen neuloksensa oli hienompaa, kuin muiden tyttöjen, rihmansa tasaisempaa kuin vanhojenkin rihman kutojien; neuloipa hän kuorenuotan laiseen kankaasen sellaisia koukeloitakin, ettei kukaan ennen ollut nähnyt — mutta ne olivat kotosin tuolta — tuolta hornasta varmaan, oli Kaisa päätellyt. Ja tuo tumma, terävä katse, se se oli kamalin kaikista. Olihan lapsi kurja tavallisesti nöyrä, vähäpuheinen tyttöriepu, mutta niin äkkinäinen ja tuulihattu. Mutta kuinkas kävi kerran Keinumäellä? Silloin hän oli toisella kymmenellä jo pari, kolme vuotta. Hän nojasi kauvan aikaa mietteissään vanhaa leppää vasten, katsellen kuinka toiset nuoret kiikkuivat; mutta armas, kun keinu jäi tyhjäksi! Silloin hän hyppäsi kuin raivio siihen, rupesi polkemaan ja laulamaan, ja lauloi niinkuin pakana, ja polki kuin villitty. Ympäri rupesi keinu menemään kuin kela, ja hirveän huimasti kiersi siinä keinun kaljua urhean uskalias tyttö. Eipä siinä keinussa ollut sillä tavoin mennyt Koivulan Ristokaan, joka kuitenkin oli uskaliain kylän pojista, Kauhistuksella katselivat nuoret "suutarin Maijan" huimaa keinumista.
— Nyt sen on taas se peijooni sisässä, kuiskailivat he toisillensa.
Ja hirveesti huokuen, kuumana ja hikoilevana pudota mätkähti Mari nurmelle. Onni ettei tolppiin ja tukipuihin mäsäksi mennyt! Kaikki olivat säikäyksissä ja neuvottomina.