— Ei se ainakaan minun syyni ole.
— Sen "tästin" olen kuullut jo monesti, esipuheet, kolleseetat ja kaikki, jos kerrankin jo tulisi hyvästi siunaus!
— Niin kai, niin, aina se on pahaa, mitä minä — — — Kalle, mitäs sitä kissaa kyyttäät, annakkos olla, taikka ma niin klivahutan tuolla, tuolla — — taikina kaukalolla. — —
Tämä, ainakin mitä aseesen tulee, mahdoton uhkaus lausuttiin pienelle paitaressulle, joka pesän edessä olevasta padasta oli saanut kauhan kouraansa. Sillä poika häili ja säikytteli kirjavaa kissaa, joka peloissaan pakeni nuorta vainoojaansa aina päreorsille saakka ja sieltä pani toimeen vallankumouksen niin, että päreet ja kuivamassa olevat puut ja kaikellaista muuta tavaraa putosivat kolisten alas. Ja tuosta mäläkästä tyrehtyi vainoojan into, nostettu kauha putosi hervottomasta kädestä lattialle, ja äidin jättiläisuhkaus muuttui helliksi kysymyksiksi, oliko lapsiparkaa sattunut. Unohtunut oli aviopuolisoiden kina; eikä siihen useinkaan paljoa tarvita; joku satunnainen tapaus vaan, pieni seikka, joka tempaisee ajatuksen pois sen onnettomalta uralta, niin Aatamin pala kurkusta painuu alas ja katkeruus on löytänyt viemäri-ojan.
Niinpä nyt lähtö tuli kuin tulikin, Aadolf Pujoniemi lähti matkaan. Kolme leipää, keitetyitä perunoita ja suolaa rasiaan vaimo nyt sääli eväiksi. Kimo pantiin työre'en eteen: mutta työre'essä lepäsi anturoillansa perheen kirkkoreki, sama reki, jonka Reki-Aapo oli maalannut tervalla ja punamullalla, vaan josta hän vakuuttavaisesti ja kirjakieltä mukailemalla oli lausunut: piräis sen kiiltää. Kirkkoreki sai nyt toisella tavalla kuin ennen auttaa omistajaansa eteenpäin. Rikas Rintalan Toppo sen osti ja hinta oli 75 kopeekkaa hopeassa. Ja ilman erityisittä seikkailuitta saapui Aadolf Juhonpoika Pujoniemi, niinkuin jo puhe on ollut, maanantai-iltana Rautalaan.
V.
Jo oli keskiviikko-ilta käsissä ja Pujoniemen matkarahat olivat menneet Laasmannin ja kumppanien kulkuista alas, vaan "tolpan" haenta ei tahtonut onnistua. Kuitenkin piti Leenastiinan muisto Aadolfia jonkunlaisessa levottomuudessa, ja sentähden ei hän antanutkaan Laasmannille rauhaa pahaakaan, ennenkuin lähdettiin tolppia katsomaan. Mitä muuta kuin kimo valjaisin! Synkkämielisellä tavallaan kömpii se Alvolahden jäätä myöten minkäänlaista kiirettä pitämättä, huolimatta isäntänsä innostavista kehoituksista. Saavuttiin vihdoin "ylitteelle", se on toiselle puolen järveä, jossa oli osa niemeläisten peltoja ja niittyjä; jopa vihdoin valtamaantiellekin. Siinä sitä oli leveä, aurattu kruunun sarka, joka vei kehuttuja "tolppia" kohden.
Pakistessa siinä kaikellaisia virkkoi Pujoniemi: Eivätkö ne tolpat jo kohta tule?
— Ei, vastasi Laasmanni, paikallaan ne aina ovat olleet.
— Pitkähän on tämä matka, sanoi Pujoniemi alakuloisesti.