Tuolla se oli n.s. Nälkäniemen kulmalla, P:n pitäjäässä, Pujoniemen torppa, jonka asujana oli äsken mainittu, Rautalaan saapunut, kelmeä mies. Siellä hän oli oleskellut jo puolikymmentä vuotta, jopa viime Maariasta ruveten päällekin. Vaimo hänellä oli ja viisi lasta. Lieneekö hän viime mainittuja pitänyt "Herran lahjoina", emme tiedä; Leena-muija niitä, pahinta uskoen, piti synnin rangaistuksena. Jos joskus olet matkustama Poriin menevää tietä, niin katsahda oikealle, kun hevosesi hiljalleen astuu pieneltä sillalta vähäistä mäkeä, ahdetta ylös. Näet pienen torpan. Ei se juuri kaksiselta näytä, peräseinässä on lauta-ikkuna, joka suuruudessa kilpailee oven päällä olevan räppänän kanssa; sivuseinässä näet oikean lasi-akkunan, joka on melkein neliökyynärän suuruinen, eli paikkakunnan murteella sanoen kyynärä kunnakkin. Leipää tuollakin syödään, ajattelet ehkä. Niin vainen! käy siellä majassa murheen peikot ja joskus ilon enkelitkin. Siinä majassa on leipään sekoitettu kerta-, vehka- tahi pettujauhoja, joilla taikina aina "vastattiin". Tuli tosin eräänä syksynä aivan kuin ihmeen kautta rukiita koko 5 tynnyriä, kun vuosi oli hyvä, saatiin 4, koko hyvänä vuonna 3, useimmiten 2, ja viime vuonna puurokset päälle siemenen. Ja viljeltävänä oli pelto, lähteensilmäinen, halla-arka, ja "taksvärkki" oli taloon tehtävä. 2 päivää viikossa omalla ruoalla, hevosen kanssa, 12 apupäivää, 2 matkareisua, kehrättävä taloon leiviskä rohtimia ja 5 naulaa pellavia, — niin sanoo kontrahdissa, jonka seurakunnan kanttori oli kirjoittanut ja johon Aadolf Juhonpoika Pujomäki omasta ja vaimonsa Helena Kristiina Kustaantyttären puolesta oli puumerkkinsä pistänyt. Olihan siinä jo "tienestiä" ainakin ruistynnyrin ja puurosten verolta, melkein liiaksikin. Ensimmäisenä torpan pitonsa vuonna oli Pujoniemeläisillä ollut, kuten muuan kadehtija lausui, "hevoinen kuin tukki, kaks lehmää kuin härkää, porsas ja 8 lammasta", mutta ennen kuin viides vuosi umpeen ehti, oli porsas mennyt tielle tietämättömille, lampaat vähentyneet kahdeksi huonovillaiseksi karitsaksi, lehmät syöty leipänä, tukin tapainen rautio muuttunut laihaksi kimoksi, jota muuan naapuri osavasti vertasi pellavaloukkuun. Olipa vielä mennyt kaupaksi Helena Kristiinan "piikuuden" aikaiset hameetkin, paitsi tuo "keisarinraitainen", joka vielä teki pintapuolista virkaansa, kun sen omistaja meni Herran temppeliin sisällistä alastomuuttansa verhoamaan.
— Mitähän tästä peräksi tullee? virkki mies eräänä sunnuntai-aamuna, ottaen tervatut, paksuanturaiset tallukkaansa piittahirreltä ja sovittaen niitä jalkaansa.
— Tuomaan päivästä ylössanomus, Maarian päivästä pois, vastasi vaimo.
— Niin, kyllähän se niin on, mutta suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan.
— Mutta eihän kokematon tiedä onnestansa, menisit edes koittamaan; sanoihan Klasi-Kustaa, tuo kaiken maailman viisas, olevan tolpanpaikkoja yltäkyllin P:n pitäjään takamaalla, jossa tolpparit ovat paljaatta rahaverolla ja elävät kuin "pränssit".
— Se kulkukin on niin ilkeää.
— Mutta sinähän mies olet, et suinkaan ämmiä pane semmoiseen matkaan? Tuossa, niinkuin tiedät, ovat leipämme loput, nuot 5 kyrsää ja karpio aitassa, paramatta tröijyni ja trälliklänninkini hinta. —
— Hm, syömättä on vielä kimo, lammaskaritsa, kissa ja kana.
— Menisit nyt johonkin taikka jonnekin, ei Herra meille ikkunasta syömistä pirttiin tuo, vaikka tuomiopäivään asti kädet ristissä leukasillas olisit ikkunassa.
— On noita lapsiakin niin paljo.