Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä — nimi on samantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, "järven rannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta". Isäntä, iältään pian neljänkymmenen, oli noita "hiljaisia maassa", joissa on jotakin nimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä kieli hyvissä tuntumissa.
Emäntä — Esteriksi häntä isäntä puhutteli — taisi olla muutamaa vuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut sormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän näytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille emännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.
Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui syvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.
Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen pieni veitikka, minun herttainen ystäväni.
Tämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitä heloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.
Olin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimme tupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle, ihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimme huomanneet.
Kun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta, jota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhan rahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.
Kerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: "Jos viitsitte tuon lukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavat ja toivovat".
Luin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa, vanhassa kopassa.
Ehdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.