— Kirkkaus ja kiilto se ihmistä juomaan kai houkutteleekin; vaikka hän kirkkauden sijaan löytää helvetin pohjasta nousevan sinisen lieskan.
En vastannut mitään, ajattelin vaan, että surkea todella on, jos niin moni, joka kalaa anoo, saa kalan sijasta mujuisen kyyn.
— Oletko ollut juovuksissa, kysyi Matti minulta.
— Olen; jo koulussa ollessani pääsin väkevän makuun, vastasin hämilläni; ajattelin, mikä rippi tässä alkaneekaan.
— Varhaista, varhaista, mutisi Matti, mitä sitten järvi kuin rannatkin; mutta tiedätpä sitten myös, että juopunut nousee aivan kuin valkeuden maailmaan, sillä siinä tilassa ei ole mies köyhä eikä kipeä, jokapäiväiset huolet unhottuvat, kaikki on niin preaalia ja hyvää; tuolla rinnan alla tuntuu suuri voima ja urhoollisuus — vaikka viisi, ei tämä mies pelkää, sanoi Turmiolan Tommi. Se sellainen tila tuntuu hauskemmalta tietysti kuin tyhjä, ikävä maailma, ja onnen kaipaus se monen juomariksi saa.
— Saattaa niin olla, myönsin.
Silloin rupesi puhumaan Sivutalon Kristo. Hän oli kaksi vuotta pappilassa tallirenkinä ja sentähden pidettiin häntä paikkakunnallamme hienomman sivistyksen edustajana. Jahkas minä laulan teille miehet — sanoi hän — oikein sukkelan laulun. Oli, näette, kerran herraskestit pappilassa, ja silloin ne herrat sitä laulua lauloivat. Akkuna oli auki, niin että minä kuulin laulun tallinovella aivan selvästi; ja kun ne lauloivat sen pariinkin kertaan, niin pystyi se muistooni. Se oli näin:
Jos Aatamikin oisi
Ja kanssamme nyt joisi,
Niin Eevan malja ensiksikin juotaisiin.
Jos Aatamikin häissään
Oisi ollut päissään,
Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin.
Siihen se laulu loppui, ja Kristo vakuutti sen omin silmin nähneensä "präntättynäkin".
— Mutta kuinka maaherra ja konsistorjumi on sellaisia kirjoja präntätä antanut, kysyi Aapelin Malakias.