Ei ollut aikomukseni näitä lorujamme kellenkään näyttää; erittäin olen huomannut niistä puuttuvan lopun ja jännittävän juonen — ne loppuvat melkein niin kuin kangas, joka kesken poikki leikataan, ja jonka lopettaa tutkaimeton syrjä. Koko juttu olisi saanut koristaa seinäpaperina pakari-kamarin seiniä, ellei tuo maisteri, Hämäläinen, olisi saanut päätöstäni horjumaan. Hän on tässä asuskellut tämän kevään ja on näyttänyt tarkastelevan elon-kysymyksiä syvemmin ja tarkemmin kuin tähän aikaan tavallista on. Tulin siis hänelle lukeneeksi nämät muistelmat. Mutta hän tahtoo minua antamaan tämä kertomukseni painettavaksi ja sanoo luulevansa siitä lukijalle hyötyä tulevan.
Mutta minkä nimen annan kyhäelmälleni?
Esteri: "Vieraat maan päällä".
Minä: Erhetyttävä nimi, joku luulisi sen olevan hartauskirjan, ostaisi sen ja pettyisi.
Esteri: "Eikö antaisi ystäväimme hautaristit meille tässä kohdin apua?"
Aivan niin! Himmeliini on maalannut heidän ristihinsä paitsi nimeä ja virrenvärsyä, myös värsyn alle kaunistukseksi lihavan kysymysmerkin. Ennen muinaan oli hänen tapansa ristiä koristaa kolmella yhteen jaksoon kirjoitetulla latinaisella V:llä; mutta tämä koristus oli kai hänen mielestään vanhanaikainen ja muuksi muutettava. Ja somana seisoi ? Pohjalammin parikunnan ja Yrjön ristillä.
Tuolla ne ovat kirkkopihassa kolme vaaleaksi maalattua ristiä, ja kussakin on värsyn alla tuo tunnettu merkki. Vihantaa ruohoa kasvaa ristin juurella, levollisesti lepäävät luut ristien alla.
Sinisiä ja valkeita kukkia on Esteri istuttanut äitinsä haudalle. Pihlajan istutin minä Matin turve-majan harjalle, ja missä Yrjön luut lepäävät, siinä kasvaa pikku Yrjön istuttama kuusonen.
Ristit pian mätänevät ja lahoovat, puut ne kasvavat, ja joka kevät kylvää Esteri kukkia äitivainajansa haudalle.
Kun kirkkaana pyhä-aamuna lintunen lentää pihlajaan ja rupeaa laulamaan, niin silloin kirkastuu Esterin silmä ja hän lausuu kaipaavalla äänellä äitinsä sanat: