"Minä olen tuhat kertaa onnettomampi kuin sinä", sanoi Anna.
"Sinä!" sanoi Bob naurahtaen.
"Sinä et saa nauraa minulla", sanoi hänen vaimonsa.
Bob kääntyi kuullessaan tuon äänen, joka kerjäsi ja rukoili sellaisella sävyllä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut! Silloin hän näki kuinka itkeneeltä Anna näytti. Hän oli kalpea, hienoja ryppyjä näkyi hänen ohimoissaan ja suun ympärillä ja hänen ihonsa oli harmaja. Bob näki tämän kaikkityyni ja hänen tuli kipeästi sääli tuota naista, jonka hän ensi kerran senjälkeen kuin heidän tiensä olivat yhtyneet näki niin vieraana. Bob seisoi tuijottaen häntä ja ihmetteli mistä se johtui, ettei hän tuntenut mitään.
"Oletko sinä istunut noin koko yön?" kysyi hän lempeämmin.
Ja hän ei vieläkään ymmärtänyt, että hän itse oli rauhallisempi kuin hänen vaimonsa. Hänestä tuntui, että Annan pitäisi olla onnellinen. Ja hän tunsi juuri senvuoksi vihaavansa häntä.
"En", vastasi Anna rouva. "Mutta minä nousin aikaisin ylös."
Bob hymyili. Kova, ilkeä hymy veti kieroon hänen kasvojaan. Hän olisi pitänyt kerrassaan luonnollisena, että Anna olisi ollut yhtä epätoivonen kuin hän itse oli ollut, eikä tiennyt mitä hän tekisi. Hänen vastattuaan hän ajatteli: "Luonnollisesti se ei hänelle ollut mitään uutta. Hän on tiennyt sen kauvan." Ja hän olisi tahtonut mennä ja lyödä häntä. Mutta hän ei voinut tehdä eikä sanoa mitään. Hänen läsnäolonsa kiusasi häntä sanomattomasti. Se vei hänen kaiken itsehillitsemiskykynsä ja tuskasta ähkien hän istuutui lähimmälle tuolille, minkä hän löysi.
"Jätät minut", sanoi hän. "Minä en kestä sitä."
Toivon valtaamana riensi Anna kiireesti Bobin luo. Hän laski molemmat kätensä hänen päähänsä hyväilläkseen häntä, jota hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan.