"Bob parka", sanoi hän, "Bob parka!"
Ja lisäsi matalammalla äänellä:
"Jos sinä voisit sanoa, että sinä annat minulle anteeksi!"
Bob istui aivan hiljaa käsittämättä miksei hän voinut nousta ylös ja töytätä häntä pois luotaan. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän istui liikkumatta ja tunsi noiden hentojen käsien vapisevan hyväillessään hänen hiuksiaan, tunsi ikäänkuin sähkövirran kulkevan ruumiinsa läpi. Ja istuessaan hän muisti nyt heidän ehjän onnensa. Hän muisti, kuinka hän kerran tunsi elämän niin kirkkaana, ehjänä ja onnea uhkuvana. "Minä en tiedä mitään, mitä minä toivoisin itselleni enemmän kuin minulla nyt on", niin oli hän itse sanonut. Ja kumminkaan hänellä ei ollut ollut mitään, ei mitään hän ollut omistanut, jota hän olisi voinut pitää ja kätkeä omanaan. Se oli särkynyt niinkuin kaunis saippuakupla, joita pojat leikkiessään puhaltavat rikki ja koko loistosta jää vain kirvelyä silmiin.
Tätä kaikkea ajatellessaan hän tunsi vaimonsa käsien liikkumattomina lepäävän hiuksissaan. Bob nousi, mutta ei työntääkseen häntä pois. Suonenvedon tapaisesti kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nojautuneina toisiinsa he itkivät molemmat onnettomina kuin kaksi eksyksiin joutunutta lasta.
Anna rouva tointui ensin, se, joka herätti hänet, oli aamuhiljaisuudessa vihlovasti kaikuva laivan vihellys.
"Minun täytyy matkustaa pois, Bob", kuiskasi hän.
Bob hellitti kätensä hänen vyötäisiltään. Vaimonsa sanoessa hän häpesi heikkouttaan. Hän ymmärsi, että hän menisi suoraan hänen luotaan toisen luokse ja hänen kasvonsa saivat jälleen jäykän ja vieraan ilmeen. Ja Anna rouva ymmärsi hänen ajatuksensa, vaikkei hän sanonut sanaakaan.
"Älä sano mitään", sanoi hän. "Älä sano mitään nyt!"
Mutta Bob ei tahtonut kuulla häntä.