Tämän keskustelun perästä Georg ei enää puhunut äidistä isän kanssa. Ja Bob luuli alussa hänen väistävän sitä tultuaan loukatuksi senvuoksi, että hän oli puhunut hänestä. Mutta niin ei kumminkaan ollut asianlaita. Kun hän oli yksin ja sai nähdä isän, kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän osoitti isälle kaikkia pikkuhuomioitaan, kuin lapsi tekee, kun sen hellyys on hereillä. Ikäänkuin hän olisi tahtonut ponnistella suojellakseen isää vahingoittumattomana.
Asia oli niin, että Georg oli ajatuksissaan ruvennut vertailemaan isää ja äitiä toisiinsa ja isä oli hänelle yhtä uusi tuttava kuin hänkin oli isälle. Nämä vertailut eivät olleet äidille eduksi. Sillä Georgilla oli kaksi kysymystä, joita hän oli itsekseen miettinyt, mutta joita hän ei koskaan kysynyt isältään. Toinen oli: Kuinka äiti voi matkustaa minun luotani pois, kun hänen ei tarvinnut? Ja toinen kuului: Kuinka hän voi pitää enemmän Gösta sedästä kuin isästä?
Ei kumpaakaan näistä kysymyksistä voinut Georg sopivasti esittää isälle. Pienillä on nimittäin toisinaan oma tarkoituksensa asioista, joita he katsovat hyödyllisiksi uskoa vanhemmille salaisista ajatuksistaan. Ja hän vaikeni tällä kertaa, kun ei löytänyt itse vastausta ja sitäpaitsi hänellä oli toinenkin syy vaieta.
Nähdessään isänsä kääntyvän pois, jottei tarvitsisi tulla liikutetuksi, sai Georg sen käsityksen, että isä kärsi kuullessaan hänen puhuvan äidistä. Georg oli pieni, kummallinen poika, jonka ajatukset liikkuivat omilla teillään. Niitä ajatuksia olisi ollut vaikea seurata enemmän kokeneenkin kasvattajan kuin Bob oli. Mutta nuo ajatukset olivat omin neuvoinsa päässeet siihen päätökseen, että Bob oli onneton. Tästä kehittyi toinen ajatus ja se oli nimittäin, että Georg tahtoi hyvittää isälleen kaikki, mitä hän oli menettänyt kadottaessaan äidin. Tätä Georg ajatteli yksin ollessaan. Se muodostui unelmaksi, jota hän voi haaveilla niin, että hän sai melkein kyyneleet silmiinsä. Ja hänestä tuntui, että isä ja hän aina eläisivät yhdessä. Niin isä vanhenisi ja Georg kasvaisi isoksi. Mutta Georg ei menisi koskaan naimisiin. Sillä silloin hän voisi saada sellaisen vaimon, joka jättäisi hänet. Ja sitäpaitsi hän ei tahdo jättää isää niinkuin äiti oli tehnyt.
Näiden ajatusten valtaamana hän meni ruvispeltoon, joka oli metsänrinteellä ja poimi siellä suuren vihkon sinikaunokkeja. Ja näitten ajatustensa elähyttämänä meni hän sisälle ja asetti kukkavihkon lasiin Bobin kirjoituspöydälle.
"Tässä on isälle", sanoi hän koettaen näyttää leikilliseltä.
Bob hymyili kiittäessään kukkavihkosta. Hän oli vähemmän liikutettu kuin antaja. Mutta hän tunsi jotain erikoista pojan käytöksessä, jota hän ei voinut itselleen selittää.
Bob ihmetteli sitä hieman. Mutta hän eli uudessa onnessaan, joka tuntui hänestä toisinaan paljon arvokkaammalta kuin hänen mennyt onnensa. Ja hän alkoi voida elää siitä miettimättä. Joka aamu hän heräsi uuteen päivään, joka toi mieltymystä mukanaan. Ja joka ilta levolle mennessään hän tunsi löytäneensä sellaisen rakkauden, jota ei kukaan voi häneltä riistää.
Ensin hänen virkalomansa loputtua heräsivät jälleen vanhat ajatukset moninkertaisella voimalla.
Vanhat ajatuksetko? Niin, Bobille ne olivat vanhoja. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vuosikausia elänyt maalla vaan poikansa kanssa kahden.