"Etkö tahdo vähän ruokaa? Se on jo pöydällä."
Anna oli kuulevinaan tuossa äänessä soraäänen, jonka hän oli tuntevinaan niin hyvin. Hänestä tuntui tuo soraääni aina olleen siinä, ja että hän oli tekeytynyt kuuroksi päästäkseen sitä kuulemasta.
"Kyllä", sanoi hän, "minä tulen."
Hän meni saliin ja istuutui pöytään. Sähkölamppujen valo kirveli Annan
silmiä ja hän oli ihmeissään nähdessään itsensä. Häntä vastapäätä istui
Gösta. Hän söi hyvällä ruokahalulla puhuen hillityllä äänellä, jossa
Anna kuuli katkeroitumisen vielä olevan jälellä.
Mutta hän ei ajatellut sitä. Hänen silmiensä totuttua voimakkaaseen valoon istui hän katsellen miestään ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt hänet ensi kertaa. Hän ei ajatellut itseään eikä mitä tulee tapahtumaan, ainoastaan tätä ainoaa: "Kuka tuo mies on? Mitä hän minusta tahtoo? Mitä minä hänestä välitän?" Hän näki ajatuksissaan pienen, laihan ruumiin suuressa vuoteessa ja ajatteli sitä, että sama vuode oli kerran ollut hänen omansa.
"Siellä minä olin kotona", ajatteli hän. "Ja nyt minä olen koditon."
Sitten näki hän Göstan nousevan ja lähestyvän häntä.
"Mene nyt nukkumaan", sanoi hän. "Sinun tarvitsee nukkua."
Anna ymmärsi hänen näissä sanoissa ikäänkuin ojentaneen sovinnon kättä ja hän oli senvuoksi kiitollinen hänelle. Mutta tätä tunnetta seurasi vain uusi tuska tuntiessaan, ettei tuntenut voivansa koskaan palkita sitä.