Bob oli nyt aivan yksin, mutta hän ei ollut niin onneton kuin oli ollut pojan eläessä. Jos joku olisi sanonut hänelle niin olevan, niin hän olisi uskottavasti tehnyt kerrassaan jyrkän vastaväitöksen sellaisesta mielettömyydestä. Mutta salaisuus oli siinä, että Bob siitä saakka, kun hän istui yhdessä Anna rouvan kanssa oli laannut tuntemasta katkeruutta. Hän oli nähnyt hänenkin kärsivän ja hän oli tullut ajatelleeksi, ettei kellään ole oikeutta odottaa vain, että toiset tekevät hänelle oikeutta. Kuinka tuo ajatus olikaan hänessä kehittynyt, sitä Bob ei tiennyt. Mutta tultuaan se vaikutti häneen sanomattoman hyvää. Senvuoksi hän hoiti ja säilytti tuota ajatusta, ja hän tunsi sanomatonta lohtua sitä ajatellessaan, ettei hän voisi odottaa kaikkien tekevän hänelle oikeen. Bob syytti itseään kärsimyksistään ja hän teki sen senvuoksi, että hänestä tuntui silloin elämä muuttuvan keveämmäksi. "Minähän olenkin vaatinut liikoja", ajatteli Bob. "Ja niin minä olen tehnyt kaikkien ihmisten suhteen. Se on minun oma vikani, että minä olen tuntenut itseni niin varmaksi. Sillä kukaan ei voi antaa enempää kuin hänen luonteensa sallii. Sillälailla tulee nähdä ja ymmärtää. Muuten siitä seuraa kosto. Mutta kuka kostaa, sitä me emme tiedä."
Niin pitkälle oli Bob päässyt itsekseen ja Georg oli ollut nyt jo kuukauden kuolleena.
Näihin aikoihin oli Anna rouva ehkä vielä enemmän yksinään kuin Bob. Yhä uudestaan ja uudestaan hän oli kiintynyt tuohon ajatukseen, joka oli houkutellut hänen jättämään kotinsa: "Minä elän ensisijassa itseni vuoksi ja minun elämäni on minun omani." Tämä ajatus tuli hänelle jokapäivä vieraammaksi ja kylmemmäksi ja hän ei voinut ymmärtää, että se kerran oli vallinnut hänen tunteitaan ja tekojaan. Hän mietti sitä ajatusta ja jäätävässä tyhjyydessään hän näki, kuinka hänen elämänsä oli solunut harhaan.
Georgin kuoleman jälkeen hän ei ollut keskustellut muuta kuin yhden kerran Göstan kanssa. Aviopuolisoiden tavatessa toisensa täytti huoneen uhkaava hiljaisuus ja kun tuo hiljaisuus katkesi, niin vaihtui se sanoihin, jotka kirvelivät ja toivat tuskaa.
Anna rouva oli siis koditoin. Hän ei tuntenut omia ajatuksiaan ja hän pelkäsi ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat olleet hänen vihollisiaan.
Niinpä tapahtui eräänä päivänä, kun Bob oli jälkeen puolisten yksin kotona, kun akkunat olivat auki ja kevätilma virtaili herttaisena sisään, että Anna rouva soitti entisen kotinsa ovikelloa ja että Bob itse meni aukasemaan. Bob tuli ensin niin hämilleen, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän seisoi hölmistyneenä saamatta sanaakaan sanotuksi ja ikäänkuin kylmä käsi olisi pusertanut hänen sydäntään.
Silloin kuuli hän Annan sanovan: "Saanko minä tulla sinun luoksesi?"
Ja Bob kuuli hänen äänensä vavahtelevan liikutuksesta. Se oli rukoileva kuin lapsen ja kuului niin kummallisen soinnuttomalta. Kuin veitsi viilsi tuo ajatus Bobin sielussa: "Hän kärsii, hän tarvitsee minua ja silloin hän tulee." Mutta silloin näki hän hänet taas ja silloin hän unohti tuon pahan ajatuksen, joka oli häntä ennen piinannut ja jonka hän luuli repineen hänen sydämensä juuriltaan.
"Kuinka sinä voit luulla muuta?" kysyi Bob.
Ja hän antoi hänen mennä sisälle edellään ja tunsi tunnetta ikäänkuin kaikki tyyni olisi ollut unta.