Anna kulki verkalleen huoneitten läpi ja Bob ymmärsi hänen tarkastelevan niitä ja olevan hänen muistojen täysi. Hän näytti ikäänkuin unohtaneen Bobin ja Bob ei tehnyt liikettäkään häiritäkseen häntä. Kun hän istuutui, näki Bob hänen itkevän.
Hän antoi hänen itkeä kyyneleensä loppuun ja istui vain katsellen häntä.
"Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, Bob", sanoi hän. "Minulla ei ole kenenkä kanssa minä puhuisin."
Anna näki, että Bob tahtoi sanoa jotain, mutta hän esti hänet siitä.
"Älä sano mitään", sanoi hän. "Sillä sinä et voi vielä mitään sanoa. Minä en voi elää niinkuin minä olen elänyt viime viikot, ettei minulla ole ketään, jolle puhuisin."
Taas tahtoi Bob puhua ja taas keskeytti Anna hänet.
"Ei", sanoi hän, "ei! Älä sano mitään. Se alkoi samana päivänä kuin Georg kuoli. Ja se on kestänyt päivästä päivään. Minä en voisi sitä koskaan sinulle selittää. Minä menin täältä kotia ajatellen vain Georgia. Minun tunteeni samenivat ja minä en voinut saada selvää itsestäni. Hän ymmärsi minun surevan. Miten minä surin, sitä minä en voi koskaan ymmärtää. Mutta minä luulen sen alkaneen silloin. Sillä senjälkeen ei hän eikä minä ole toiselleen sanonut muuta kuin ne sanat, joita emme ole voineet väistää. Hän menee pois eineen syötyään. Hän on poissa päivällisiin saakka, poissa iltaankin. Minä liikun siellä yksin, Bob, ja ikäänkuin Georg seuraisi minua. Mitä minä tekisin? Mitä minä tekisin? Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?"
Bob kuuli hänen puhuvan ja hän unohti kaikki menneisyyden. Se hävisi hänen tunteestaan ja kaikki muuttui niin vakavaksi hänelle, ettei hän voinut ajatellakaan muuta, kuin, mitä hänelle nyt tapahtui, oli yksinkertaista ja luonnollista. Hän meni hänen luokseen ja otti kiinni hänen kädestään, Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten ja itki.
Bob antoi hänen vielä kerran itkeä ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hän voi sen tehdä. Hän iloitsi nähdessään Annan muuttuvan rauhallisemmaksi hänen läheisyydessään, ja istuen vieri vieressä he puhuivat, kuinka kaikki oli heidän välilleen tullut ja kuinka heillä ei ollut mitään onnea saavutettavissa kummallakaan. Bob ymmärsi, että Anna oli onneton ja että Gösta oli jollain tavalla kova häntä kohtaan. Se ei ollut mustasukkaisuutta, joka aikaansai hänessä tuota kovuutta, hän oli vain kova, koska häntä itseään kiusasi nähdä vaimonsa surevan.
"Ajattelepas", sanoi Anna. "Hän tahtoi kieltää minua käyttämästä surupukua. Hän sanoi sen herättävän huomiota."