Ja Bob kuuli kaikkityyni. Hän otti sen sydämelleen ja antoi sydämensä puhua, vaikka hänen sieluaan karvasteli ja vaikka hän ymmärsi, ettei hän tämän jälkeen saisi elää yhtään rauhallista hetkeä koko elämänsä aikana. Hänen istuessaan siellä oli hän Bobille aivan sama kuin hän aina oli ollut ja kumminkin hän oli toisen. Hän ajatteli enempi selvästi, lausui ajatuksensa enempi kauniisti ja varmasti. Bob huomasi sen, kun hän vihdoinkin voi puhua ilman liikutusta ja hänestä tuntui, että hänen sanansa toisinaan lievittivät hänen omaakin tuskaansa.
"Se mies on toisenlainen kuin sinä ja minä", sanoi Anna. — Hän puhui Göstasta, mutta hän vältti mainita hänen nimeään. Kuului ikäänkuin hän olisi toistanut jotain, jonka hän oli itse jo ennen itsekseen sanonut.
"Hänen tunteittensa lämpömittari", jatkoi Anna rouva, "ei kohoa koskaan määrättyjen asteiden yli. Hän panee kylmän käden pallolle ja pidättää elohopean alhaalla. Hän kärsii sydämen kylmyyttä ja senvuoksi on minun tai sinun kerrassaan mahdoton koskaan ymmärtää häntä. Hän on tullut meidän väliimme ja murtanut meidät molemmat, minun ja sinun. Oi, kuinka hyvin minä tunnen nyt voivani sen käsittää! Ja kumminkaan minä en ymmärrä häntä. Hän ei ymmärrä myöskään meitä, mutta hän tekee meille enemmän pahaa, kuin kenenkään on mahdollista tehdä pahaa hänelle. Hänellä on kylmyytensä, joka suojaa häntä ja sen kautta hän on voimakas. Minä uskon nyt viime aikoina, että löytyy kahdellaisia ihmisiä, jotka ovat eroitettu toisistaan muurilla, jonka yli ei kukaan voi päästä."
Hän vaikeni, ja Bob istui ajatellen sitä, kuinka ihmeellistä tuo oli, että Anna istui siellä puhuen juuri samoja ajatuksia, jotka seurasivat häntä koko hänen elämänsä ja joista hän nyt onnekseen tunsi olevansa vapaa. Mutta hän ei keskeyttänyt Annaa. Hän tunsi omituista tyydytystä kuullessaan Annan puhuvan noista ajatuksista juuri nyt, kun hänen oma tuskansa oli tullut hänelle ylivoimaiseksi. Oli ikäänkuin hän olisi myöntänyt hänen olevan oikeassa juuri siinä, missä hän oli erehtynyt, ja se tuntui Bobista helpoitukselta, jota hän tavallaan oli ollut vaatimassakin.
Anna jatkoi:
"Minä olen ajatellut paljon näinä päivinä ja minä luulen, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, on aina toinen se, joka antaa ja toinen, joka ottaa, Bob. Ja meidän välillä olit sinä aina antaja. Minä en ymmärtänyt sitä silloin. Mutta minä uskon saaneeni oppia sen nyt. Sillä minun ja hänen välillä olen minä aina antanut, antanut ja antanut. Kun minä eräänä päivänä tulin ja tarvitsin saada jotain takaisin, niin silloin minä en saanut mitään. Sillä — missä ei mitään ole, siellä on hallitsija oikeutensa menettänyt. Minä olen ehkä ollut sinulle sitä, mitä hän nyt on minulle. En tiedä."
Hän lopetti puheensa hymyillen ja nousi mennäkseen.
"Oletko sinä vihanen minulle, että minä tulin?" kysyi hän.
"Ei", sanoi Bob oikaisten hänelle kätensä.
"Minä en voinut muuta", vastasi Anna.