Hänen mentyään muisti Bob kerran sanoneensa rakastaneensa häntä senvuoksi, ettei hän voinut kärsiä muiden käsittelevän häntä kovuudella. Ja hän ajatteli sitä kuinka se oli käynyt niin, että toinen mies oli saanut oikeuden kohdella häntä kovasti.
Silloin hän muisti äkkiä erään päivän, jolloin Gösta oli kertonut hänelle nuoruutensa rakkauden, ja että hän silloin oli luvannut olla kertomatta sitä vaimolleen. Mutta samana iltana hän oli rikkonut lupauksensa ja se ei auttanut, että hän oli tehnyt sen parhaassa tarkoituksessa. "Ehkä se on minun syytäni kaikkityyni!" ajatteli Bob. Ja hän tunsi taas sen niin lohdulliseksi ottaa syy omakseen. Se tuntui hänestä jollain tavalla sovittavan hänen vaimoaan ja senvuoksi hän tunsi nyt taas voivansa ajatella häntä.
Se ei ollut myöskään viime kerta kun Anna kävi entisessä kodissaan. Kevään ja tulevan kesän kuluessa hän uudisti usein siellä käyntejään. Hän ei tullut koskaan määrätyllä ajalla eikä hän koskaan kertonut edeltäpäin, milloin hän tulisi. Mutta hän ei tullut kumminkaan silti odottamatta. Sillä Bob odotti häntä aina, ja joka päivä, jolloin hän ei tullut, muuttui hänelle lopulta harmilliseksi erehdykseksi. Mutta kun hän lopulta tuli, tuntui hänestä aina, että hän juuri silloin olikin odottanut häntä.
Ja näin kohdatessaan he puhuivat kaikesta, joka nyt liikutti heitä. He puhuivat Georgista ja syventyivät siihen kysymykseen, josko he kerran voisivat hänet nähdä jälleen tai ei. He puhuivat Annan avioliitosta, hänen ja Göstan suhteesta toisiinsa. Kaikki, mikä oli sillä välin tapahtunut, kun he viimeksi tapasivat, kertoi Anna Bobille. Hänen kertomuksissaan voi Bob seurata hänen uutta avioliittoaan melkein päivästä päivään, ikäänkuin akkunasta nähdä tuohon vieraaseen kotiin, kuinka ihmiset siellä vieraina kiertelivät toisiaan ja kuinka vastenmielisyys kasvoi noiden kahden välillä, jotka olivat yhteen sidotut ja nyt kiduttivat toisiaan kuolemaan asti.
Menneisyyttä he vain välttivät ikäänkuin hiljaisella sopimuksella olisivat päättäneet vaieta siitä. Tuo menneisyys, joka kaikki kerran oli ollut heidän välillään, ei liikuttanut heitä enää koskaan. Tuo menneisyys oli heille suljettu portti, jonka taa he eivät saaneet seurata toisiaan.
Bob kyllä ymmärsi, että ihmisistä tuntuisi tuo ihmeelliseltä, jos he tietäisivät, että hän salaa tapasi entistä vaimoaan ja tuli hänen uskotukseen juuri siinä surussa, jota hän sai kantaa, kun hän oli jättänyt hänet toisen vuoksi. Mutta hänestä itsestään se ei koskaan tuntunut kummalliselta. Sitä vähemmin hän tuli ajatelleeksi, että sitä olisi vakavasti voinut sanoa naurettavaksi.
Hänellä oli niin paljon jokapäiväistä mielialaa ylempänä, että senvuoksi kaikki, mikä tapahtui, tuntui hänestä niin inhimilliseltä ja luonnolliselta.
"Eikö sinusta ole ihmeellistä, että minä ja sinä voimme tavata näin vain toisiamme?" kysyi Anna eräänä päivänä.
Bob olisi toivonut, ettei Anna olisi tehnyt hänelle tuota kysymystä.
"Kuinka sinä muuten voisit elää?" sanoi hän.