"Niin, mutta luuletko sinä, että moni muu ihminen olisi tehnyt, mitä me nyt teemme?"
"Se, millä on elämässä todellista arvoa, ei tapahdu koskaan kahta kertaa samalla lailla."
"Sanotaan, ettei ole mitään uutta auringon alla", arveli Anna.
"Niin", vastasi Bob. "Mutta voidaan myöskin sanoa, että tapahtuu ainoastaan uutta. Minä en tiedä, mikä on oikeampi."
Kaikkien ihmisten, joita kannattaa suuret tunteet ja jotka samalla kertaa miettivät paljon, huomasi Bob joutuvan jonkunlaisen kohtalon alaisiksi, mutt'ei kenenkään ihmisen kohtalo ole sellainen kuin hänen, ajatteli hän. Ja yksin ollessaan voi tämä tunne täyttää hänet sanomattomalla voimalla.
Näinä päivinä näki Bob elämänsä kokoontuvan ikäänkuin yhteen polttopisteeseen, jonka valo oli niin hillittyä, että hän tunsi voivansa silmiään räpäyttämättä katsoa siihen. Hän oli luullut voivansa vihata ja hän oli työskennellyt tehdäkseen itsensä kovaksi. Hän oli sulkenut sydämensä kaikille hyville ja lämpöisille tunteille ja hän koetti tekeytyä sellaiseksi kuin hän luulotteli kaikkien muitten olevan. Ja miten oli käynyt? Viha oli sulannut sen voiman edessä, joka on suurempi kuin rakkaus ja viha. Kuolema oli tullut ja ottanut hänen rakkaimpansa mailmasta ja sen kaikkivallan edessä muuttui hänen oma kohtalonsa mitättömän pieneksi. Hänen kovuutensa oli pehmennyt itsestään. Sillä se oli vain näennäistä itseään suojatakseen, jonka teki tyhjäksi hänen oma sydämellisyytensä. Ja hän, joka kerran oli tahtonut kirota sitä sidettä, joka sitoi hänet murtamattomasti ihmisiin, joitten kohtalo oli sekaantunut hänen kohtaloonsa, hän tunsi nyt voivansa antaa sydänverensä ainoastaan voidakseen valmistaa muutaman tunnin helpotusta sille naiselle, joka oli lyönyt hänen onnensa pirstaleiksi, mutta jonka hän nyt näki ainoastaan menneen harhaan ja tulleen yhtä onnettomaksi kuin hän itsekin.
Olivathan toverit tavanneet nimittääkin häntä "Pikku Bobiksi." Miksi hän tuli ajatelleeksi näinä päivinä juuri tätä? Miksi sukelsi esiin tämä muisto keskellä tätä elämää, jossa hän nyt eli jännityksessä ja surunsekaisessa ilossa? Oliko hän sitten ainoastaan pikku Bob? Ja eikö hän koskaan olisi muuttunut muuksi? Pikku Bob nuorukaisena, pikku Bob miehenä, pikku Bob vielä hiusten harmetessa ja kasvojen jo rumasti ryppyyn käydessä.
Mikä hänet valtasi yhä voimakkaammin ja voimakkaammin? Vieläkö laululintu eli sisimmäisenä hänen rinnassaan?
Bob ei ollut oman sydämensä valtia. Sillä tarvittiin vain, että joku tarvitsi häntä, niin hän oli valmiina kantamaan muiden taakkoja unohtaen ne, joita hän oli kantanut.
Pikku Bob! Pikku Bob! Oli parasta, ettet sinä sitä itse ymmärtänytkään.