"Oi, Bob", sanoi hän, "Bob! Sitä ei ole kukaan ajatellut senjälkeen kuin sinä sen teit."
Noissa sanoissa oli sellaista epätoivoa, että Bob melkein tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän otti kätensä hänen olkapäiltään istuutuen häntä vastapäätä.
"Etkö sinä avaakaan myttyjäsi?" sanoi hän koettaen lyödä leikkiä.
Mutta Anna pudisti vain päätään.
"Salli minun istua täällä ja katsella kaikkia, ja tuntea olevani kotona", sanoi Anna.
Ja ennenkuin kumpikaan oikeen huomasi, mitä oli tapahtunut, olivat he ruvenneet puhumaan. He puhuivat nyt menneistä, kaikesta siitä, mikä oli ollut. He puhuivat katkonaisia ja hämäriä sanoja, mutta kumpikaan heistä ei voinut sanoa mitään, jota toinen ei olisi ymmärtänyt. He syyttelivät itseään ja he puhuivat yht'aikaa, puhuivat ja kuuntelivat samalla kertaa.
Anna rouva tuijotti eteensä ja hänen silmänsä suurenivat.
"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni, Bob?" kysyi hän.
"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni?"
"Minä en tahtonut sitä ymmärtää", sanoi Bob. "Minä tiedän, etten minä tahtonut tehdä sitä."