"Minä en ymmärtänyt sitä itsekään", sanoi Anna rouva, "ei silloin, kun minä sitä kirjoitin. Mutta nyt minä tiedän, että minä silloin sydämellisimmin toivoin, että sinä olisit kirjoittanut edes jotain, vain sanankaan, joka olisi ollut sellaista, että minä olisin voinut pyytää sinulta saada tulla takaisin. Minä olisin tehnyt kaikki, mitä sinä olisit toivonut. Minä olisin tullut sinulle palvelijattareksi, jos sinä olisit sitä vaatinut. Sillä minähän olin tehnyt sinulle niin paljon pahaa, ja tiesinhän minä, etten minä koskaan, en koskaan voisi sitä jälleen hyvittää. Mutta minä olin siellä yksin ja minä tiedän nyt, että minä toivoin silloin saada kuulla sinun sanovan, että jos minä itse tahtoisin, olisit sinä sietänyt minua luonasi. Minä en voinut enempää toivoa. Mutta, että minä toivoin sitä, sitä minä en silloin ymmärtänyt."
Bob ei voinut heti vastata. Hän tuskin muisti kirjettään, tiesi vain tulleensa niin raivoisaksi, joka ei ajatellut muuta kuin olisi saanut lyödä ja että hän tahtoi kostaa. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt olisi nähnyt mahdollisuuden, että kaikki voisi muuttua hyväksi ja hän kysyi:
"Etkö sinä voi tulla takaisin — nyt?"
Anna huudahti ojentaen molemmat kätensä Bobia kohti.
"Tahdotko sinä sitä?" kysyi Anna. "Onko se mahdollista, että sinä tahdot sitä? Minä, joka olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa, minä, joka olen pettänyt sinun onnesi, joka olen jättänyt sinut ja häväissyt sinun nimesi."
"Hiljaa", sanoi Bob. "On eräs, joka nukkuu mullassa ja joka ehkä voi kuulla meitä. Hiljaa, älä häiritse häntä."
Bob ei tiennyt, mitä hän oli sanonut enemmän. Hän lyhistyi kokoon painaen päänsä vaimonsa polville.
"Salli minun olla tässä", sanoi hän. "Salli minun olla! Jos se on sinulle onneksi tai onnettomuudeksi, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, että sinä tulit kotiasi ja viivyit siellä, kun meidän poikamme kuoli. Kun sinä silloin istuit minun luonani, tunsin minä, ettet sinä missään muualla, kuin minun luonani, ollut kotona. Ja hän, joka ei voinut pitää sinua eläissään kotona, toi sinut takaisin kuollessaan."
Ja Bob ei voinut kauvemmin hillitä itseään. Ensi kerran Georgin kuoleman jälkeen hän purskahti kiivaaseen itkuun ja hänestä tuntui kaikki tuskat ja painavat tunteet lähtevän. Mutta sitä hän ei tiennyt, josko hän itki ilosta tai surusta.
Hän tiesi vain, että elämä oli vienyt hänet sinne, missä ilo ja suru pyyhkäistiin pois tai yhdistettiin ja jossa onni tai onnettomuus näyttävät vähäpätöisiltä. Hän oli päässyt kaiken yläpuolelle, ja mitä hän oli saavuttanut, se oli se, jolla ei ole mitään nimeä.