Eksyksissä - Gustaf af Geijerstam

Sellaisesta sisustasta voisi kertoa paljon, joka ehkä useimmista lukijoista olisi vähemmän mieluista kuulla. Ivar Lyth istui tässä ympäristössä ja koetti kiihoittaa itseään vihaan senvuoksi, että isäntäväkensä oli rikkonut lupauksensa. Mutta keskellä näitä ajatuksia ei hän saattanut olla katsomatta sille taholle, missä nuori tyttö oli. Tyttö hommaili asettaen tavaroitaan järjestykseen ja kun hän oli sen tehnyt, otti hän esiin neulan ja lankaa ja asettautui korjaamaan hamettaan. Hän ei sanonut mitään, oli kuin olisi hän istunut yksin huoneessa. On luultavaa, että hän kuitenkin huomasi, miten nuori mies häntä katseli. Itse ei hän kuitenkaan voinut päästä siitä asiasta selville. Mutta kun hän istui siellä, tuntui hänestä äkkiä kuin he molemmat, nuori tyttö ja hän, koko ajan keskustelisivat toistensa kanssa. Hän pani merkille, että tytön hame oli kulunut ja hän veti siitä sen johtopäätöksen, että hän eli kunniallisesti. Hänellä oli paksu, vaalea tukka ja siniset silmät, hänen ihonsa oli heleämpi kuin työläisnaisilla on tavallista ja hänen suunsa oli punainen ja kaunis. Hän oli hauskan näköinen, mutta se seikka ei etusijassa viehättänyt nuorta työmiestä. Hänen ajatuksensa kulkivat toiselle suunnalle. Koko tytön käytös ja ulkomuoto panivat hänet jälleen ajattelemaan, että hän varmaankin lienee onneton ja yksinäinen. Aivan kuin ensimmäisenä iltana ahdisti häntä uudelleen se ajatus ja hän alkoi ihmetellä, mitä nuori tyttö ajatteli hänestä. Sillä aikaa oli emäntä ryöminyt vuoteeseensa ja nukkunut, ja koko ajan istui Ivar Lyth samassa asennossa ja hänen ajatuksensa työskentelivät lakkaamatta. Hän tunsi melkein kuin olisivat he, tyttö ja hän, istuneet valveilla pitääkseen toisilleen seuraa ja hän olisi ollut iloinen, jos tyttö olisi sanonut jotain. Mutta samalla kertaa miellytti häntä se, ett'ei hän mitään puhunut. Hän tunsi sydämensä oudosti heltyneen ja kun hän viimein meni vuoteeseensa, ei hän saattanut olla kääntymättä ja sanomatta hyvää yötä nuorelle naiselle ennenkuin nukkui.

Tämä oli ensimmäinen sana, jonka he kumpainenkaan siihen asti olivat lausuneet toisillensa. "Hyvää yötä", vastasi tyttö.

Ja Lyth'istä tuntui, että hänen suuret silmänsä kävivät ystävällisiksi, kun ne kääntyivät häntä kohti.

Tätä keksintöä seurasi tunne, että onni odotti häntä. Mutta samalla kertaa kirveli pelko hänen rintaansa. Mitä voimakkaimman vastenmielisyyden tunne levisi koko hänen ruumiiseensa, ja hän kärsi kuin olisi osannut katsoa sisäänsä ja kuin olisi ymmärtänyt koko elämän. Häneen tarttui merkillinen tuska, kuin olisi hän syöksynyt vaaraan sanomalla tuon pienen sanan "hyvää yötä", ja hän piti, ett'ei hänen koskaan olisi pitänyt lausua tytölle tuota pientä sanaa. Hän makasi kauan valveilla mietiskellen miksi oli tehnyt sen. Oli kuin olisi hän tässä sanassa huomannut alun koko elämäänsä, ja se sitoi häntä tyttöön ja tyttöä häneen, ennenkuin kumpainenkaan heistä edes tiesi toisen nimeä.

X.

Oli asia, joka tässä miehessä ennen muuta tuntuu lukijasta kummalliselta. Ulkonaisessa elämässään ja käytöksessään oli hän aina kuten kansa on useimmiten. Hän teki muistutuksitta työnsä tehtaassa ja niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli naimisissa ei hän koskaan muuttanut paikkaa. Hän ei käyttänyt väkijuomia enempää kuin muutkaan, eikä ollut ketään, jonka kanssa hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen. Jos joku teki hänelle jotain pahaa, ei hän koskaan saattanut kostaa, ja jos joku oli kova ja ilkeä häntä kohtaan, oli se aina hän, joka väistyi. Tätä hän ei tehnyt siitä syystä, että olisi ollut sovinnollisempi tai parempi kuin toisetkaan, vaan senvuoksi, että hän ei voinut muuta. Viha ja kiukku olivat päinvastoin väijyksissä tämän harvinaisen miehen sisällä. Mutta hänen vihansa oli omituista laatua. Se ei leimahtanut liekkeihin, mutta se oli niin väkivaltaista että se syttyessään teki miehen sairaaksi. Hän on nähnyt punaisten pilkkujen hyppivän ympäri toinen toistansa pimeässä ja hän on usein pelännyt itseään. Muuten kuului hän niihin, joille elämä on ollut lujaa, eikä hän oikeastaan koskaan voinut ymmärtää, olivatko kaikki ne kummalliset ajatukset, jotka hallitsivat häntä, tulleet siitä, että hänellä oli ollut vaikeata, tai oliko hänellä ollut niin ankaraa senvuoksi, että hänen pahat ajatuksensa pitivät häntä vallassaan. Kaikki oli aina käynyt hänelle ylös ja alas ja eteen ja taaksepäin. Ei koskaan voinut hän sanoa saavuttaneensa päämaalia, johon oli pyrkinyt tai tulleensa lepoon ja rauhaan. Hän tunsi sen, kuin olisi joku estänyt häntä elämästä muiden ihmisten elämää, ja tämä joku tunsi onnettoman miehen itsessään aina siihen asti kuin tämä kummallinen, sisäinen kaksintaistelu oli lopussa, se tahtoo sanoa siihen päivään asti kuin tämä toinen päätti työnsä lyömällä hänet maahan.

Niin tunsi onneton koko elämänsä ajan ja oli kenties totta kun hän sanoi, että aina joku muu kuin hän itse oli johtanut hänen tekojansa ja että tämä toinen väijyi hänen sisällään. Tämä toinen ei myöskään koskaan päästänyt saalistansa. Kun hän oli onneton, kuiskasi ääni hänen sisässään: "tee se ja se." Ja se kehoitti häntä aina pahaan. Se lakkasi kuiskaamasta ja rupesi puhumaan. Se lopetti puhumisen ja huusi ääneen. Se huusi niin lujaa, että kidutettu mies toisinaan arveli, että ihmisten pitäisi kääntyä ympäri kadulla, kun hän kulki ohi. Se huusi hänen korvissansa kun tehtaan kangaspuut kalskuttivat hänen ympärillänsä. Se kirkui hänessä kun hän seisoi siinä elämänsä kohdassa, jolloin jokainen ihminen etsii onnea, ja se huusi kovempaa kuin koskaan, kun onnettomuus tuli ja painoi hänet maahan. Se oli aina saapuvilla tuo hirvittävä joku puhuvine äänineen, ja mies, joka kantoi sitä sisässään, tiesi kauan, että toinen viimein olisi väkevämpi.

Niin tapahtuikin ja sen vuoksi on hirvittävää ajatella, että kun hänen kohtalonsa mitta oli täysi, sanoi mies itse, että hän oli saanut rauhan. Hän tiesi myöskin, että silloin ei toisesta koskaan enään kuuluisi mitään. Mutta mitä hän kenties ei tiennyt oli, että tämä riippui siitä, että tuo toinen oli nyt muuttunut häneksi itseksi ja että se, mitä hän ennen oli kutsunut omaksi minäksensä, oli poissa.

XI.

Kului useita päiviä, joina Ivar Lyth ei uskaltanut katsoa nuoreen tyttöön eikä koskaan puhutellut häntä. Ainoa mitä hän ei voinut jättää oli toivottaa hyvää yötä. Tyttö vastasi, kuten oli tehnyt ensi kerralla, matalasti ja ilman minkäänlaista äänenpainoa. Mutta yhä kuvitteli mies, että naisen katse oli tullut ystävällisemmäksi aina sitä mukaa kun hän tottui siihen, että he molemmat vaihtoivat tämän ainoan sanan.