Muta se ei kuole heissä. Se puhuu lujempaa ja lujempaa.

Ja vihdoin…

Mutta minä saan mennä kauas taaksepäin, jos tahdon löytää alun. Minun täytyy tehdä se, vaikka hyvin tiedän, että se teko, joka ratkaisi minun sankarini elämän, eli keskeneräisenä hänessä kauan ennen kuin se todella pantiin täytäntöön. Hänessä oli onnettomuuden merkki jo syntymästä, ja kehenkään ei sovi paremmin kuin häneen se käsitys, joka on yleinen Venäjällä, missä miestä, joka on tehnyt rikoksen, kutsutaan onnettomaksi. Olenpa vielä kuullut, että onneton ja rikoksellinen on venäjänkielessä sama sana, ja minä muistan, että kun monta vuotta sitten luin tästä, jo silloin ajattelin sitä miestä, josta tässä puhun. Pidin, että olisin suonut hänen sen kuulevan.

Luulen muuten, että mitä sitten tapahtui, alkoi, kun hän eräänä iltana istui yksin vuoteellaan ja ajatteli olevansa pakoitettu menemään naimisiin. Ehkä on se alkanut paljon aikaisemmin. Kun onnettomuus levittäytyi hänen yllensä, tiedän minä, että hän tunsi kuin olisi hän syntynyt ainoastaan senvuoksi, että tämä voisi tapahtua. Ja kun se nyt oli tapahtunut, oli hänen elämänsä lopussa ja hän sai rauhan. Ei sitä rauhaa, josta meidän uskontomme puhuu. Sillä se ei ollut häntä varten. Mutta sen rauhan, joka tulee, kun ihminen tuntee, että nyt ei voi enään tapahtua mitään, joka tuottaisi hänelle surua.

Viipyy kyllä hyvin kauan, ennenkuin voi päästä niin pitkälle. Eikä ole ketään, joka tietää tai voi tietää, kuinka tämä mies oli kulkenut ympäri ja pelännyt, että tuo hirvittävä hetki tulisi. Tehdä paha teko, se on seikka se. Mutta tietää tulevansa tekemään sen, tietää se niin varmasti, että on kuin koko elämä viittaisi siihen, se on pahempi. Se on helvetti jo elämässä. Mutta siitä helvetistä ei ole mitään katekismuksessa.

III.

Sanotusta luulee lukija varmaan, että mies, josta tässä puhutaan, menetti järkensä. Mutta niin ei ollut kuitenkaan laita. Hänen ymmärryksensä oli tavallisessa merkityksessä yhtä hyvä kuin jonkun muunkin, ja hänen ainoa puutteensa oli, ett'ei hän voinut ymmärtää itseään. Mutta tämä heikkous oli hänellä yhteinen koko maailman viisaiden miesten kanssa, ja hän erosi useimmista ehkä enimmän siinä, että kun hän vihdoin oppi tuntemaan itsensä, huomasi hän, että sen vähän, mitä hän tiesi, oli hän saanut maksaa elämällänsä.

Nyt tahdon minä kuitenkin kertoa, kuinka hänen elämänsä kului ja millaista hänellä on ollut. Ja alku on sellainen, että hän ei koskaan ollut tuntenut isäänsä. Hän tuli pääkaupungista ja muuan torpparin vaimo maalta tuli hänen äidiksensä. Oikeata äitiänsä ei hän koskaan nähnyt enempää kuin yhden kerran, ja se tapahtui silloin kun hänen kasvatusäitinsä oli lähtenyt hänen kanssansa tuon pitkän matkan Tukholmaan ilmoittaakseen köyhäinhoidolle, että hänen oikea äitinsä ei tahtonut maksaa lapsestaan. Hän ei ollut silloin enempää kuin viisivuotias ja hän ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä kaikki oikeastaan koski. Mutta hän kuuli, mitä sanottiin. Mitä tapahtui, näki hän. Ja hän muisti kaiken kun oli kyllin vanha voidakseen ymmärtää. Siellä kohtasivat sillä välin toisensa hänen kasvatusäitinsä ja hän, jonka piti olla hänen oikea äitinsä, ja heidän piti antaa selvitystä toinen toiselleen. Ei pidä nyt kuvitella, että tämä niin kutsuttu äiti, joka oli käsketty sisään vastaamaan teoistaan, kuului niihin onnettomiin, jotka ovat tulleet huonojen miesten viettelemiksi ja sitten jätetyt pulaan. Hän kuului jo syntymästä niihin, jotka lopettavat kehruutuvassa, ja poika oli hänen kolmas lapsensa, jotka kaikki olivat eri miehistä.

Kaikkea tätä ei lapsi, kuten sanottu, voinut ymmärtää. Mutta poika saattoi nähdä, että hän seisoi suuren pöydän edessä ja että hänen kasvatusäitinsä oikeutetussa vihassa asetti hänet pöydälle näyttääkseen, että hän ei ollut kärsinyt puutetta, ja pyytääkseen toisia nyt auttamaan häntä pitämään huolta pienokaisesta. Pöydän ympärillä istui muutamia vanhoja herroja, ja he puhuivat vakavia sanoja vihastuneen kasvatusäidin kanssa. Niin tuli tuo toinen nainen sisään, jota poika ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja muuan vanha herra ärjyi hänelle ja löi nyrkkiä pöytään. Poika tiesi, että tämä toinen oli hänen äitinsä. Sillä se oli sanottu hänelle, ennenkuin hän tuli sisään. Ja pienokainen vapisi kuin haavanlehti, kun hän ajatteli, että tämä nainen kenties tulisi ja ottaisi hänet luoksensa kotiin. Hän katsoi ja katsoi häntä, tuijotti lihavahkoon, inhoittavaan naiseen, joka otti vastaan jokaisen nuhteen niin tyynesti kuin olisivat luonnon äänet hänessä tykkänään sammuneet. Eikä poika koskaan unohtanut, että ilkein näky, mikä oli kohdannut hänen lapsensilmiään, oli tavata tämä äiti, jota hän ei koskaan enään tulisi näkemään.

Niin pieni kuin hän olikin, muisti hän myös jotain muuta: hän, joka oli hänen äitinsä, ei kertaakaan katsonut sille taholle, jossa poika seisoi. Ei kertaakaan saanut hän nähdä hänen silmiään. Kun poika lähti huoneesta, oli hän väsynyt koko ruumiiltaan pelkästä säikähdyksestä ja hän itki vuolaita kyyneliä sekä kauhusta että ilosta, kun hän sitten kasvatusäidin taluttamana kulki katua pitkin ja ymmärsi, että hän saisi jäädä hänen luoksensa.