Kuitenkin saattaa näyttää ikäänkuin ei hänen koskaan olisi tarvinnut tuntea tätä kurjuutta sisässänsä, kun hän niin aikaisin tuli maalle ja sai elää toista elämää kuin pääkaupungin lapset elävät, kun he jätetään yksinään leikkimään syvän, umpeenrakennetun, likaisen talon perukoihin tai löyhkävän katuojan syrjälle. Mutta näytti kuin olisi hänen kohtalonsa jo silloin ollut toimessa. Sillä hänen kasvatusäitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksänvuotias, ja kunta, jonka silloin tietysti tuli pitää huolta hänestä, muutti hänet takaisin kaupungin aitojen sisäpuolelle.

Tämä on kertomus ihmisestä, joka oli sidottu kohtaloonsa, eikä kukaan saata sanoa, minkävuoksi kävi niinkuin kävi. Hänen verensä täytyi ehkä tulla samaan kiehuntaan kuin hänen esi-isiensä ennen häntä. Se oli ehkä jonkinlaista ylpeyttä. Mutta hän ei laskenut kivenhakkaajaa eikä hänen perhettänsä esi-isiksensä. Hän tuli äitinsä perheeseen, heidän jälkiänsä tuli hänen kulkea, vaikka toisia vakoja.

Sillä päivä tuli, jolloin vanha torpparinvaimo makasi kuolinvuoteellaan, ja hänhän oli ainoa, joka milloinkaan oli välittänyt yksinäisestä lapsesta. Juuri ennenkuin hän kuoli, katseli hän poikaa ja itki, ja Ivarin sydän kävi niin raskaaksi. Kasvatusäiti lepäsi makuulavitsalla suoraan vastapäätä takkaa ja koivut siinsivät akkunasta. Jos vanha vaimo olisi elänyt, silloin olisi ehkä paljon käynyt toisin. Mutta hän kuoli, ehkä siksi että poika jäisi yksin, ja tämä tunne valtasi pojan jo silloin kun hän astui ulos huoneesta ja näki, että ei enään kukaan hänestä välittänyt. Ihmisiä tuli sisään ja he katselivat ruumista. He tulivat sisään ja menivät ulos jälleen, mutta kukaan ei puhutellut poikaa, joka nyt oli vieras. Hän istui sisällä eikä osannut ajatella. Hän piti vaan, että oli tullut jo vanhaksi ja sai ajatella itsensä elättämistä. Hetkeksi jäi poika yksin sisälle kuolleen kanssa ja silloin vasta hän alkoi pelätä. Mutta kuinka peloissaan hän olikin, ei hän saattanut olla astumatta kuolleen luo ja tunnustelematta kädellään sen painunutta poskea. Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi, kun hän tunsi kylmyyden ja kun hän seisoi siellä ja katseli ryppyisiä kasvoja suljettuine silmineen ja kutistuneine suineen, silloin ajatteli hän selvästi ja selkeästi: "Kuinka voi suurella ihmisellä olla lupa kuolla pieneltä lapselta?" Ja niin meni hän ulos ja kyyristyi muutaman kiven viereen puuvajan taakse. Siellä istui hän ja mietti sitä, ett'ei kukaan koko avarassa maailmassa välittänyt hänestä. Linnut visertelivät auringonpaisteessa ja se vihlasi hänen korviansa. Muurahaiset ryömivät hänen jalkojensa ohi, hän istui ja tuijotti niitä, ja on mahdollista, että hän ajatteli tahtovansa olla muurahainen, joka ryömi maan sisään ja jota ei kenenkään tarvinnut nähdä. Oli sammalta maassa, harmaata ja kuivaa ja keltaisia kukkia kasvoi kimpussa ympäri kiveä. Ivar Lyth ei koskaan voinut unhoittaa tätä, joka tuntuu niin pieneltä, kun sitä kerrotaan. Hänen sydämensä oli täynnä surua ja huolta, ja hän ajatteli vain sitä, että oli yksin.

Ja niin hän olikin, sillä ei ollut ketään, joka olisi muistanut häntä. Kuolleen mies kulki hänen ohitsensa huomaamatta, että hän istui siellä, ja piika, joka tuli lypsyltä, kulki hänen ohitsensa. Hän istui paikallaan kunnes aurinko oli laskenut ja hänen oli nälkä. Mutta hän ei rohjennut ilmoittaa sitä. Sillä hän luuli, että toiset silloin muistaisivat hänet ja ajaisivat hänet heti pois. Hän hiipi vuoteelleen kun tuli pimeä eikä kukaan voinut nähdä häntä. Unta palvoen ajatteli hän, miten ei kukaan nyt enään tullut sanomaan hänelle hyvääyötä. Kun hän heräsi oli suuri, valkoinen päivä ja hän kuuli kukon kiekuvan. Mutta ei edes silloinkaan hän itkenyt. Se tuli hänen oppia vasta myöhemmin.

VI.

Niin oli maaelämä lopussa ja suuri kaupunki otti takaisin saaliinsa. Ivar Lyth pääsi orpopoikien kotiin. Hän sai oppia kuriin ja järjestykseen ja työhön, mutta myöskin tuntemaan, miten kaikki hänen ympärillänsä oli tyhjää. Jouluna oli kodissa juhla, hienoa väkeä tuli sinne näkemään, kuinka hyvin köyhillä pojilla oli kaikki. Köyhät lapset olivat puetut parhaimpiin vaatteisiinsa, saivat kahvia ja puuroa ja tanssivat suuren kuusen ja lahjojen ympärillä. Suuri, karkea puusepänvaimo, joka oli ollut herrasväessä piikana ja hänen miehensä, josta oli tullut lukija [Lukijat, muuan uskonnollinen lahko. Suom. muistutus.] ja joka oli pitänyt esitelmiä rukouskokouksissa, olivat kodin hoitajia.

Ei kenties ollut niinkään kummallista, jos useimmat pitivät tätä laitosta vähemmän kotina kuin vankilana ja Ivarin joulu-ilo sai leimansa siitä, että oli pakoitettu liian pienet kengät hänen jalkaansa. Pienissä kengissään tanssi hän kuten muutkin lapset kuusen ympärillä ja hieno herrasväki tanssi myöskin. Puuseppä oli kehoittanut lapsia näyttämään iloisilta ja kertomaan noille hienoille ihmisille, että heillä oli hyvä olla. Lapset tekivätkin niin, tuollaisella pikkuvanhalla vilpillisyydellä, joka on ominaista pienokaisille, joita on pidetty lujilla. Mutta Ivarin kengät likistivät hänen jalkojaan, joita rupesi tanssi pakoittamaan niin että silmiä hämärsi. Hän seisoi nurkassa ja itki ja eräs rouva huomasi hänet. Hän viekoitteli pojalta tiedon, miksi hän itki ja rouva oli varmaankin kiltimpi ja terävänäköisempi kuin muut, sillä hän istuutui ja veti kengät pojan jalasta. Puuseppä huomasi sen ja pari lasta kuuli, että hieno rouva sanoi hänelle jotain, joka kuului hyvin karvaalta. Illalla otti puuseppä Ivarilta lahjat, jotka tämä oli saanut ja antoi hänelle selkään opettaaksensa häntä paremmin pitämään arvossa yhteiskunnan hyvyyttä. Ivar itki koko yön ja päivää jälkeenpäin karkasi hän "kodista".

Kokonaisen viikon eli hän kadulla ja nukkui portailla ja ulkohuoneissa. Oli ihmetyö, että hänet keksittiin ennenkuin hän ennätti kuolla nälkään tai viluun. Mutta kotiin ei hän suureksi iloksensa saanut palata, sillä sen ovi ei ollut avoin todistetusti pahantapaisille karkureille. Siksi pantiin hänet täysihoitoon milloin yhden milloin toisen luo. Hän sai käydä kansakoulua ja oppiminen oli pojalle helppoa. Mutta välillä näki hän nälkää, eikä ollut mitään, mitä kadulla voi oppia, jota ei pienokainen olisi oppinut. Kummallista oli kuitenkin, että kadun opeilla ei ylimalkaan ollut mitään vaikutusta häneen. Kaikki, mikä houkutteli hänen ikätovereitansa neljäntoista, viidentoista vuotiaista tai aikaisemmin: tupakka, paloviina, tytöt, kaikki tämä oli hänestä yhdentekevää. Hän kulki kuin toisessa maailmassa ja eli omissa ajatuksissaan. Hän ei ollut parempi ikäisiänsä, eikä hän sitä itsekään koskaan arvellut, mutta hän oli toisenlainen.

Tähän aikaan oli hän kaikenlaisen armeliaisuuden esineenä. Nykyaikaan on niin paljon armeliaisuutta köyhiä kohtaan, että asianomaiset tuskin voivat välttää sitä. Mutta on mahdollista, että jos rikkaat tietäisivät, kuinka vähän köyhät kiittävät heitä heidän antimistaan, niin antaisivat he vähemmän. Köyhät eivät kiitä sellaisesta, he nauravat sitä. Mutta on luonnollista, että useimmat joka tapauksessa nauttivat lahjoista, vaikkakin ilman kiitollisuutta, koska jotakin on parempi kuin ei mitään.

Lukijata kentiesi kummastuttaa, jos minä kerron, että tämä poika ei koskaan, ei ainakaan lapsena, tuntenut niin voimakasta vihaa kuin kerran erästä pappia kohtaan. Oli keskitalvi ja paukkuva pakkanen. Noin neljä-, viisikymmentä lasta olivat kutsutut kaupungin eteläpuoliselle lähetystalolle, jossa he saivat ruoka-aterian ja jossa selitettiin raamattua. He astuivat sisään paleltuneina ja nälkäisinä ja heistä kaikista oli tuskin pari kolme syönyt kunnon ateriaa viime viikkoina. He olivat ehkä silloin tällöin pureskelleet palan leipää tai juoneet kupin kahvia, juuri niin paljon kuin tarvitsi pysyäkseen hengissä. Tämän tiesivät kaikki lapset, eikähän sellainen olekaan helppoa unohtaa. Kun he nyt tulivat sisään ja haistoivat ruoantuoksun, nousi se heidän päähänsä kuin humala. Ivariin vaikutti tämä ateria niin, että kun hän oli syönyt, istui hän ja pelkäsi vaipuvansa uneen. Niin voimakkaasti vaikutti se, että kerrankin oli saanut syödä kylliksensä.