Tästä tuli toinen vielä innokkaammaksi ja jatkoi senvuoksi:
"Kyllä, minä tiedän, että tekisin sen. Ehkä en heti, ehkä en moniin vuosiin. Mutta vihdoin tekisin minä sen kuitenkin."
"Ettekö te rakastaisi lasta, jos sellainen teillä olisi?" huudahti tohtori.
"Juuri senvuoksi tappaisin minä sen," vastasi Ivar Lyth.
Kun hän virkkoi nämä sanat, ei Ivar Lyth varmaankaan tarkoittanut niillä mitään. Tai hänen päähänsä ei ainakaan pälkähtänyt, että ne voisivat saada jonkin tarkoituksen. Ne tunkivat esiin hänen huuliltansa, kuin olisi joku toinen puhunut hänen suullansa. Hän ei ollut koskaan ajatellut mitään sellaista ja tuli kentiesi vastanneeksi siten vain senvuoksi, että toinen mitään tarkoittamatta oli herättänyt hänessä eloon ajatuksen hänen äidistänsä. Mutta hänen äänessään, hänen katseessaan, koko hänen olennossaan oli jotain samalla kertaa niin vihamielistä ja kamalaa, että tohtorin ehdottomasti täytyi kysyä itseltään, oliko tämä sama mies, joka vaatimattomana ja umpimielisenä tapasi tulla hänen luoksensa tyydyttämään tiedonhaluaan.
Molemmat miehet vaikenivat, ja Ivar Lyth sitaisi kädellä otsaansa kuin olisi hän tuntenut huimausta. Hänen silmiään todellakin hämärsi ja samalla hetkellä kuin sanat olivat sanotut, laskeutui hänen yllensä kammottava raskaus. Oli kuin olisi hänessä herännyt muisto, että juuri niin oli hän kerran ennen istunut. Juuri niin oli toinen puhunut ja hän oli juuri niin vastannut. Sanat soivat vielä hänen sisässään sellaisella voimalla, kuin olisivat ne vanginneet hänen tulevaisuuttansa ja sitoneet hänet väkevillä kahleilla johonkin, jota ei vielä ollut. Ne eivät kuuluneet hänen korviinsa varoituksena vaan lupauksena. Eikö se ole kummallista? Ja sillä aikaa kun hänen katseensa liukui yli kirjahyllyrivien, jotka olivat hänen edessänsä, vapisi hän tuskasta, joka silloin tuntui hänestä aivan tarkoituksettomalta.
VIII.
Tämä kohtaus vaikutti Ivar Lyth'iin niin ankarasti, että hän tästä päivästä alkaen vältti joutumista sen miehen pariin, jonka seura oli hänelle merkinnyt enemmän kuin kenenkään muun. En voi selittää sitä toisella tavoin kuin että hän tunsi jollain selittämättömällä tavalla paljastaneensa itsensä toiselle ja häpesi sitä. Hän oli tullut sanoneeksi jotakin, joka tuntui häpeältä jo pelkästään sanottunakin. Hän oli katkeroittunut itseensä, katkeroittunut toiseen, joka oli ollut hänen heikkoutensa todistajana ja samalla kertaa tunsi hän tulevaisuuden suhteen epämääräistä pelkoa, joka parina päivänä tuli häneen niin pian kun hän koetti olla yksin. Tämä pelko katosi sitten vähitellen ja hän käsitteli koko tunnetta mielikuvituksena. Mutta myöskin sitten kun hän oli päässyt tämän kummallisen mielentilan herraksi, ei hän saattanut uudistaa niitä käyntejä, jotka ennen olivat olleet hänen ilonsa.
Ehk'ei Ivar Lyth kuitenkaan olisi niin täydellisesti vieraantunut mainitun tohtorin seurasta jos ei yhdenaikaisesti tämän keralla olisi tapahtunut jotain muuta, joka täydellisesti käänsi hänen elämänsä suunnan. Kuten muistamme, asui Ivar Lyth tähän aikaan huoneosakkaana; se tahtoo sanoa, hänellä oli makuusija yötä samassa huoneessa kuin kokonaisella perheelläkin, ja tämä koti oli ainoa, jonka hän omisti.
Ivar Lyth oli alussa ainoa vieras, joka jakoi huonetta yhdessä perheen keralla. Mutta eräänä iltana talviaikaan tuli myöskin nuori tyttö sinne. Hän teki työtä samassa tehtaassa kuin Lyth ja vaikka hän ei koskaan ollut puhunut tytön kanssa, tunsi hän hänet kuitenkin heti. Hän kantoi kaikki mitä omisti ja mitä hänellä oli mukanaan raitaiseen pumpuliliiviin sidottuna ja kysyi, eikö hän voisi saada paikkaa vain yön yli. Hän kertoi, että siinä perheessä, missä hän oli ennen asunut, piti tyyssijaansa kaksi prostitueerattua. He olivat laahanneet miehiä kadulta sisään ja nuori tyttö oli muuttanut tästä kodista, jotta hänen ei kauempaa tarvitsisi kärsiä sellaista seuraa.