— Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi vaimoni. Hän on valveilla.
Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt.
— Kyllä, kyllä, sanoin minä.
Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin makaavan vuoteessani ja katselevan minua.
— Tunteeko Sven isää?
— Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.
Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho solui pois silmieni edestä.
XV.
Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille, että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut hiljaisiksi.