— Eikö se ollut Svenista hauskaa?
— Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.
Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni, jota hän suonenvedontapaisesti puristi.
XVI.
Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai kuolemaan.
Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.
Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä vielä.
— Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.
Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.
Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut: