IV. Maanalan jumalat.
Muinaisilla Suomalaisilla, niinkuin heidän heimokansoillansakin, oli se usko ettei kuolema — tämä kolkko ja käsittämätöin tapaus, jota he pelvolla ja vapistuksella ajattelivat — ettei kuolema peräti katkaisnut elämän lankaa ja ihmisen olentoa peräti tyhjäksi hävittänyt; ihmisellä oli heidän mielestänsä jonkunlainen olemus toisellakin puolella haudan. Tämän osottivat he muutamilla menoilla kuolleita haudatessa: hänen mukaansa pantiin ruokaa, veitsi, kirves, tulukset, keihäs, pata, reki ja muuta semmoista, jota hän tässä elämässä oli tarvinnut. Sillä luultiin ihmisen tulevassakin elämässä elävän samaten kuin maan päällä ja siis tarvitsevan samoja aseitakin. Muutamat kansat luulivat ja luulevat vieläkin heidän uudessa olossansa olevan ruumiilliset; toiset taas pitävät heidän hengellisinä olentoina, jotka asuvat joko haudoissansa taikka harhailevat ympäri maan päällä, erinomattain yön pimeydessä, myrskyssä ja rajuilmassa; he ilmestyvät tuulen pauhussa, tulen leimauksissa ja tuhansittain muissa luonnon tapauksissa. Poppamiehet eli loihtiat luullaan saavan heidän nähdä ja heiltä tietää asioita, jotka tavalliselle ihmiselle ovat käsittämättömät; ja tavallisille ihmisille ovat he myös näkymättömät.
Kuolleille uhraaminen on ollut ikivanhoista ajoista asti tapana Aasian kansoilla. Myös Suomalaisilla kansoilla näkyy olleen joku alku tämmöisestä vainaitten palveluksesta; sillä he pitivät juhlia kuolleitten muistoksi ja anoivat heiltä apua. Niin luultiin poppamiehen, haltioissa ollessansa, kulkevan ympäri maan alaisissa paikoissa hakemassa apua kuolleilta. Runo sanoo myös että viisas Wäinämöinen, kolmen loihtusanan puutteessa, meni vanhan Wipusen haudalle saadaksensa häneltä sen kaivatun tiedon. Mutta kuinka suuri ikään tämä kuolleitten palvelus oli, oli siinä aina pelko pääasiana. Uhrit ja juhlat toimitettiin vainaitten lepyttämiseksi. Sillä kuolleitten luultiin käyvän jälkeisiä maan päällä katsomassa ja heille levottomuutta tekemässä, eikä tämä luulo vieläkään ole peräti kadonnut. Kuolleitten haamut saivat viimen monet nimet: Menninkäiset, Keijuiset, Kööpelit, Peijot, Peijakkaat, jotka kaikki merkitsevät melkein samaa. Kaikilta näiltä pelättiin jotain pahaa aina. Ja heidän paikkansa oli maan alla, vaikka he toisinaan tulivat maan päälle. Jos kuollutta ei hautaan saatu, pysyi hän aina liikkeellä maan päällä, enimmästi samalla paikalla jossa hänen ruumiinsa oli kuollessa ollut.
Maan alla, jossa täältä lähteneet oleskelivat, vallitsi Tuoni eli Mana. Hänen talonsa oli Tuonela eli Manala (oikeistaan: Maanala), joka muutoin kuvailtiin hyvin tämän maailman kaltaiseksi. Siellä paisti päivä, siellä oli vesiä ja laaksoja, ketoja, peltoja ja niittuja, siellä karhuja, susia, kärmeitä, haukia jne. Mutta kaikki oli vahingollisia, kolkkoja ja hirmuisia. Metsät synkiät, vesi musta, oraat semmoiset että kärme ja "Tuonen toukka" niistä saivat hampaansa. Tuonelan joki, josta usein puhutaan, oli kovin virtainen ja pyörteinen, siinä oli "vihanen koski", "kova kynsikoski." Muutoin nimitetään vielä Manalan alusvesi, Manalan saari. Tuonelaan tullessa oli käyminen yli yhdeksän ja puolen meren, sitte tultiin joelle, jonka takana näkyi itse Tuonela.
Tässä talossa oli Tuoni isäntänä. Hän oli ankara, säästämätöin eikä rukous taitanut hänen korviinsa tunkea. Hän vanha ukko, kolmisorminen ja hattu päässä, joka rippui alas olkapäille. Hän vartioitsi tarkoin kaikkia, jotka hänen valtaansa olivat joutuneet. Hän ei ketään tappanut, mutta hän saatti kuolleen taloonsa ja piti hänestä tarkan vaarin. Tässä toimessa oli hänellä apuna Tuonetar, Tuonen akka, Tuonelan emäntä, joka oli vanha ämmä, vääräsorminen ja koukkuleukainen. Pilan vuoksi sanottiin häntä hyväksi emännäksi, sillä hänellä oli tapana panna vierastensa eteen kärmeitä ja sammakoita. — Tämän jalon avioparin sikiö oli Tuonen poika, jonka sormet olivat väärät niinkuin äitinki, mutta niiden päät raudasta. Hän oli raju ja hirmuinen, jonka vuoksi runot hänen sanovat veriseksi ja punaposkeksi (verestä punaiseksi).
Tuonelan jumalajoukkoon kuuluivat Tuonen tyttäret eli Manan neidet, Manuttaret. Nämät olivat ilkeää sukua, vihaisia ja riitaisia. Nimet musta Tuonen tyttö, matala Manalan neiti eivät osota mitään suloista. Näiden seassa nimitetään erittäin yksi: Loviatar, "Tyttö Tuonelan sokia, Pahin Tuonen tyttäriä, ilkein Manuttaria, Alku kaikille pahoille, Tuhansille turmioille; sill' oli muoto mustan lainen, Iho inhan karvallinen." Hänen pahin työnsä sanotaan olleen että hän antoi tuulen tehdä itsensä raskaaksi ja synnytti siitä yhdeksän pahinta ja ilkeintä poikaa, joista hän kahdeksan nimitti: Pistos, Ähky, Luuvalo, Risa, Paise, Rupi, Syöjä, Rutto. — Wielä nimitetään erittäin Tuonen tytärten seassa Kiputyttö. Tuonelan joessa, jossa kolme haaraa yhdistyi, oli Kipukivi eli Kipuvuori, jossa Kiputyttö piti kivut suljettuna. Itse istui hän tällä kivellä "joen kolmen juoksevassa, Weden kolmen jakaimessa, jauhoen kipukiveä, kipuvuorta väännätellen." Kipujen sieltä irti päästyä rukoiltiin häntä niitä kiini ottamaan ja sulkemaan "kitahan kiven siaisen" taikka vierittämään vetehen. Luultavasti oli Kiputyttö ja Kivutar eli Wammatar sama olento. Häntä rukoiltiin myös näin:
Ota kivut kippasehen,
Waivat vaskivakkasehen,
Kivut tuonne viedäksesi,
Wammat vaivutellaksesi,
Keskelle kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulata;
Siellä keittäös kipuja,
Pikkuisessa kattilassa,
Yhden sormen mentävässä,
Peukalon mahduttavassa.
Kal. 45: 293-302.
Tuonelan kansa kutsutaan yleisesti Tuonelan väeksi, Manalan eli Manan väeksi, jolla ehkä tarkoitetaan kaikkia kuolleita ja Tuonelaan tulleita. Täällä kuvaillaan olleen sekä nuoria että vanhoja ja keski-ikäisiä, vanhat sauvain nojalla, nuoret varustetut miekoilla, keski-ikäiset keihäillä. Tarkaus ja järkähtämätöin ankaruus oli heidän omaisuntensa. Sankarit ja Pohjolan tyttären kosiat menivät tavallisesti Tuonelaan; sillä tyttöä ei luvattu huonommille uroille kuin niille, jotka taisivat saada kiini Tuonelan karhuja, susia ja haukia, poppamiehet haltioissa ollessaan myös kävivät Tuonelassa kuolleitten haamuilta salaista viisautta etsimässä; mutta he eivät sinne menneet ruumillisessa tilassa, vaan ainoasti heidän sielunsa. Wäinämöisen matkan Tuonelaan kertoo runo näin:
Läksi Tuonelta sanoja,
Manalalta mahtiloita;
Astua taputtelevi,
Kävi viikon vitsikkoa,
Wiikon toisen tuomikkoa,
Kolmannen katajikkoa,
Jo näkyi Manalan saari,
Tuonen kumpu kuumostavi.
Waka vanha Wäinämöinen
Jo huhuta heikahutti,
Tuossa Tuonelan joessa,
Manalan alantehessa:
Tuo venettä, Tuonen tytti,
Lauttoa Manalan lapsi,
Yli salmen saadakseni,
Joen poikki päästäkseni!
Lyhykäinen Tuonen tytti,
Matala Manalan neiti
Tuo oli poukkujen pesiä,
Räpähien räimyttäjä
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alusvedessä;
Sanan virkki, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
Wene täältä tuotanehe,
Kuni syy sanottanehe,
Mi sinut Manalle saattoi
Ilman taudin tappamatta,
Ottamatta oiva surman,
Muun surman musertamatta?
Waka vanha Wäinämöinen,
Sanan virkkoi noin nimesi:
Tuoni minun tänne tuotti,
Mana mailtani veteli.
Lyhykäinen Tuonen tytti,
Matala Manalan neiti
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
Jopa keksin kielastajan,
Kunpa Tuoni tänne toisi,
Mana mailta siirteleisi,
Tuoni toisi tullessansa,
Manalainen matkassansa,
Tuonen hattu hartioilla,
Manan kintahat kädessä;
Sano totta Wäinämöinen,
Mi sinut Manalle saattoi?
Wielä valehtelee Wäinämöinen Tuonen tytölle että rauta, vesi ja tuli hänen oli Maanalaan saattanut, mutta ei se auta; vihdoin oli tosi sanominen että hän puuttui kolmea sanaa venettä laulaissa. Tuonen tyttö saatti hänen yli joen, mutta sanoi: