Lyhyt kuvaus hänen runoilijaluonteestaan.
Puoli kymmentä vuotta sitten ei Ruotsinkaan kirjallinen yleisö tiennyt mitään Gustaf Fröding nimisestä runoilijasta. Yliopistossa muisteltiin kyllä sen nimisen kivulloisen miehen muutamia vuosia laiskotelleen, vaan hänen opinnoistaan ei koskaan tolkkua tullut ja ennen pitkää hän katosikin muihin toimiin. Pienen maaseutukaupungin, Karlstadin, paikallislehdessä oli hän sittemmin tavallisella sanomalehtimiehen työllä jonkun aikaa ansainnut leipänsä, mutta lehdellä oli pieni lukijakunta ja vaikea lie ollut senkin aavistaa kaikellaisten pikku pätkäin takana miestä, joka muutamia kuukausia myöhemmin oli äkkirynnäköllä kohoutuva Pohjoismaiden nykyään etevimpäin lyyrillisten runoilijain joukkoon.
Fröding on jo pitkät ajat ollut kivulloinen ja mietiskelevä mies ja omatekemässään elämäkerrassa hän vakuuttaakin, ettei hän oikeastaan ole koskaan ollut mikään »nuori runoilija»[1]. Kun hän v. 1890 julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa nimeltä "Guitarr och Dragharmonika", hämmästytti hän sentään kaikkia mitä reippaimmilla, kansanomaisimmilla ja tuoreimmilla »Vermlantilaisilla lauluilla», joissa muodoltaan erittäin luonteva ja vallaton, sisällykseltään oikein tarttuvan humoristinen iloisuus kävi käsikädessä tosirunollisen tunteen kanssa.
[1] Siinä allekirjoittaneelle osotetussa kirjeessä 7 p:ltä viime lokakuuta, jossa hän erityisellä ilolla antaa suostumuksensa näiden runojen suomentamiseen, pahoittelee hän, ettei hän osaa suomenkieltä, "nyt kun suomalainen kirjallisuus jo on käynyt niin arvokkaaksi". Elämäkertaansa ei hänellä sitten v. 1893 ole suuria lisättävänä. "Olin kauhean kipeänä koko viime vuoden ja vielä tämänkin alulla, vaan olen nyt kummallisesti parantunut, siinä kaikki, mitä voin sanoa. Runoileminen on luonnollisesti ollut laimeata tämän surkeuden ja murheen aikana, mutta toivon vielä pääseväni uuteen vauhtiin, "du kommer däk", kuten norjalaisen isäntäni on tapana sanoa tyynellä talonpoikaismurteellaan". — Gustaf Fröding oleskelee nim. tätä nykyä Norjassa, Lillehammerin pienessä kaupungissa terveyttänsä hoitamassa.
Hermostunut ja pessimistinen aikamme kaipaa juuri tuollaista runoutta, joka luonnon tuoreudellaan vaikuttaa tunteisiimme kuin kylpeminen raittiissa merivedessä väsyneeseen ruumiiseen. Senpä vuoksi huomattiinkin tässä kokoelmassa melkein yksinomaisesti tuo kansanlaulujen tapainen runo-osasto. Siitä piti suuri yleisö ja sitä juuri esim. Georg Brandeskin kiittävässä arvostelussaan erityisesti ylisti.
Sille joka tahtoo saada oikean käsityksen Gustaf Frödingin todellakin sisällysrikkaasta ja lahjakkaasta runoilijaluonteesta, ovat mielestäni sentään nuo toiset osastot, »Griller och grubblerier», »Stämningar och stämningsbilder» sekä »Likt och olikt» melkein tärkeämpiä kuin »vermlantilaiset laulut». Sillä nämä ovat ainoastaan hänen kehityksensä tulostuotteita, jota vastoin noista muista näemme, mitä tietä hän on joutunut kansanlauluja tapailemaan.
Ensistäänkin huomaamme heti kohta, ettei Fröding ole mikään itsetiedoton kansankirjailija, joka luontonsa vaistosta vain on tarttunut käsiharmoonikaan soitellakseen noita reippaita kansansäveliä, sillä todellakin olemme kuulevinamme sävelet noiden musikaalisten, rytmikästen runoelmain takana. Hän sovittaa sanansa sellaisella taidolla, että hän suorastaan pakottaa lukijan hyräilemään niitä jollakin kansanlaulun sävelellä.
Mutta mikäli voimme hänen muista runoistaan päättää, johtaa häntä tässä itsetietoinen taiteilijan äly liittyneenä tietysti syvään runolliseen tunteeseen. Fröding on runoelmistaan päättäen paljo kärsinyt, paljo miettinyt ja seisoo kerrassaan aikansa sivistyksen kannalla. Hän on hänkin ollut pessimisti, hän on sairasvuoteella katsonut kuolemaa silmiin (katso runoa »Döden»), hän on muiden mukana tehnyt hänkin nuo kolme vastaamatta jäänyttä kysymystä: mistä? minne? ja miksikä? ja hän on nähnyt entisten ihanteiden ja lapsuuden uskon pala palalta murenevan tutkivan järjen edessä. Ja kaikkea ivaava sekä ilkkuva Mefisto, joka tällaisia henkilöitä oikein ahdistaa palveluksillaan, on hänellekin käynyt tarjottelemassa silmälasiansa, joiden läpi katsottuna maailmassa
— — — "allt är dumt och dåligt. och allting lytt och fult — — — och alla ljus, som prisats, äro dankar. och glädje är en lögn och kärlek fal. och vishet är en bakfram lek med tankar".
Mutta samalla miehekkäällä tavalla kuin hän vastaa ystävilleen, jotka joutavilla loruilla ovat lohduttelevinaan häntä sairasvuoteella (»jag vill ha rätt att ensam genomlida Mitt eget kval — jag vill ha tröst af ingen») samalla lailla karkoittaa hän ilkkuvan hengenkin luotaan, sillä hän pyrkii sopusointuun maailmaa kanssa, hän tahtoo nauttia elämästä ja laulaa muihinkin elämäniloa: