"jag vill, jag vill, jag skall, jag måste ut och dricka lif, om blott för en minut, jag vill ej långsamt kväfvas bakom gallret".
Hän ei luule sentään koskaan pääsevänsä tuon rauta-aidan läpi, joka oikeastaan on hänen luonteensa surumielisyys ja kivulloisuus. Mutta hän taistelee kuitenkin ja sellaisesta lannistavasta maailmankatsomuksesta huolimatta kuin se on, joka niin mestarillisen lyhyesti ja kuvaavasti on esitetty runossa »Världens gång», on hänen kuitenkin onnistunut läpäistä tuo pessimistisyyden rauta-aita ja kirjoittaa elämäniloa ja vallatonta huumoria uhkuvat »vermlantilaiset laulunsa», myöhemmissä "Uusissa runoissaan" (v. 1894) tuo kaunis kokoelma »Från Värmland» sekä vihdoin nuo lystikkäät, naurattavat juttunsa "Räggler och Paschaser" (v. 1895), joissa hauska kielimurrekin osaltaan vaikuttaa kuvausten tuoreuteen.
Kirjallisuushistoriasta voimme selvästi nähdä, kuinka eri aikakausien hienommat runoilijaluonteet, todellisuuteen kyllästyneinä, ovat etsineet mieleistänsä mielikuvituksen ravintoa milloin uskonnon helmasta, milloin vanhemmilta, runollisemmilta ajoilta, milloin taas pelkästään oman aatepiirinsä ihannemaailmasta. Kaikkia näitä keinoja näyttää myöskin Gustaf Fröding käyttäneen. Hän laulaa syvällä tunteellisuudella ja yksinkertaisuutensa kautta vaikuttavasti uskonnollisista aiheista ja pieni koruton sä'e liikuttaa meitä enemmän sekä puhuu paremmin ihmisrakkauden puolesta kuin pitkät, pontevat saarnat. Vapauden ja rakkauden evankeliumia hän julistaa ja kärsimysten keskellä kituvalle Saulille antaa hän Davidin harppunsa säestyksellä laulaa, kuinka paljo maailmassa sentään on hyvää ja kuinka — »efter natten kommer alltid dag, och såret läks och sorgen har en ände». Vanhempia aiheita tapaamme myöskin sekä Ruotsin että ulkomaan historiasta (Den svenske Celadons klagovisa, Herr Lager och Skön fager, En fattig munk från Skara, Sigurd Jorsalafar, Tersites, Apelles i i Abdera, Till Publius Pulcher, Förrädarn, y. m.), mutta kaikista näemme, että hän käyttää niitä vain voidakseen niissä esittää omia tunteitaan ja ajatuksiaan.
Pitkän ja ankaran kamppailunsa kautta on hän saavuttanut sopusointuisen ja rakkauteen perustuvan maailmankatsomuksen. Enkä luule sitä pelkäksi sattumaksi, että juuri tuo tällaista katsantokantaa parhaiten todistava runo »En fattig munk från Skara» on tekijän ensimmäisen kokoelman viime runoksi joutunut. Se on mielestäni pidettävä jonkunlaisena kuvauksena Frödingin omasta sielunkehityksestä. Hän on matkoillaan kärsittyään, revittynä ja verissään palannut takaisin kotiinsa, mutta toivo on hänellä tallella, että »det som brister och felas, kan ännu lagas och helas». Ja elämänilonsa on hän niinikään säilyttänyt samoin kuin halun nauttia luonnosta ja sen ihanuuksista.
"Men suset i skogen och forsens röst och morgonens sken, som gär upp i öst, och regn, som i hösten gråter, de gåfvo mig kärleken åter".
Täten on hän saavuttanut sen, mikä ehdottomasti on välttämätöntä voidakseen oikein kuvata luontoa ja herttaisella huumorilla esittää kansanelämää, nimittäin rakkauden kuvattavaansa. Kaikki nuo luettelemamme eri runo-osastot osottavat meille, mitä teitä hän on tälle kannalle tullut, ja me näemme hänen käyneen saman kehityskulun, jonka melkein jokainen hienotunteinen, kehityskykyinen ja runollisella vaistolla varustettu kirjailija tekee. Kadotettuansa lapsuutensa illusioonit todellisuuden suhteen, etsii hän parannusta sairaalle, pettyneelle sielulleen kaukaisemmilta mailta (Jag ville jag vore i Indialand) ja ajoilta, joissa hän saa vapaalla mielikuvituksellaan mieleisekseen muovata henkilöitään ja ympäristöään. Mutta jos hänessä samalla asuu se tosirakkaus luontoon ja kanssaihmisiin, jota paitsi eheää, sopusointuista maailmankatsomusta ei voi olla, palaa hän parantuneena, laajempisieluisena ja hellempänä takaisin todellisuuteen, missä hän nyt näkee paljo enemmän hyvää ja oikeutettua kuin ennen, sillä nyt on hän selvillä kaikkeuden välttämättömistä kehityslaeista ja kokonaisuutta johtavista, yhtenäisistä perusaatteista.
Parhaimman lääkkeensä on Fröding sairaalle sielulleen löytänyt luonnossa ja parhaimman oppinsa antaa hän meille saattamalla meidät niin hyvin hienoissa luonnonmaalauksissaan kuin kansanelämän humoristisissa kuvauksissaan lähemmäksi kaikkien kehitysten alkua ja loppua, luonnon elämää. Hän ei ole Oscar Levertinin, Verner von Heidenstamin tai Axel Lundegårdin tavalla hienontunut elegantiksi ylimystörunoilijaksi, jotka varsinaiselle kansalle aina tulevat pysymään vieraina, vaan on hän terveen runoilijavaistonsa avulla käynyt kehityksensä itsetietoon, palatakseen takaisin luonnon lähteiden alati pulppuaville hetesuonille.
Tässäpä juuri onkin Gustaf Frödingin erikoismerkitys ja tämä se myöskin selittää, miksi hermostunut ja ylenpalttisesti hienontunut kulttuuri-ihminen voi lukea hänen runojansa yhtä suurella nautinnolla kuin rahvaan mies. Luontaiseen vaistoon ja runolliseen ihanteellisuuteen on nyt liittynyt vakaumus, taiteellisempi silmä ja laajempi, sydämmellisempi rakkauden tunne, joka juuri antaa myötätuntoisen viehkeytensä vähäpätöistenkin henkilöiden elämänvaiheille (esim. Elin i Hagen, Lars i Kuja, Landsvägsmaja, Gamle Skam, Bärgslagstroll, Jäntblig, Mordet i Vindfallsängen, I valet och kvalet, En nyårslåt, Säf, säf susa, Skalden Vennerbom y.m.). Niinikään ei nautintomme hänen kauneissa luonnonkuvauksissaan suinkaan häiriy siitä runollisen tunteen kannattamasta ja vertausten verhoamasta filosofiiasta, jolla hän »Metsässä», »Lahden rannalla», »Suolla» ja merellä liikkuessaan antaa tunteidensa vaikutuksille laajemman ja syvemmän taustan. Siten on hän vain ajatuksilla runoseppeleensä solminut ja senpä vuoksi on ajatteleva lukija tuon yksinkertaisen, musikaalisella rytmillä mukaansa tempaavan muodon takana löytävä niistä paljo enemmän kuin mitä ne ensi silmäyksellä sisältävän näyttävät.
Gustaf Fröding on täydellisesti omituisen, etsivän ja pessimistisen aikansa lapsi ja runoelmistansa päättäen on häntä vaivannut sama hajanaisuus, epäilys ja haparoiminen, mikä koko vuosisadalle on luonteenomaista. Mutta hän on ainakin osaltaan viitannut siihen, mitä tietä muutos terveempään, sopusointuisempaan elämään on tästä tilasta mahdollinen. Ja siinä suhteessa on hänen vermlantilaisia laulujansa ja kuvauksiansa pidettävä käännekohtana Ruotsin nykyisessä runoudessa enkä luule erehtyväni, jos ennustan hänen vielä saavan monta aljetun ladun jatkajaa.
* * * * *