Silloin kiittelivät sua patriisit imarrellen,
Silloin senaattorikin hymysuin sun viiniä nautti,
Silloin ystävät nuo sadottain sua kerskuen kiitti:
Rooman oot suurin mies, mies suurin Laatsiuminkin,
Publius Pulcher!
Kolkko on nyt talo sun ja pöydällä tyhjällä yksin
Viinisi murhehtii sun atrias kelvottomuutta,
Köyhän leipää vaan sekä köyhän huonoa ruokaa.
Tyhjä on sun asumus, niin valju ja kolkko se on kuin
Kaaprean vuoret.
Varjo on vieraasi nyt, se vanhana veljenä aina
Istuvi vieressäs, ja tuimana ääneti nyökkää.
Kaikki on hiljaa nyt ja veikkojen ääniä kaipaa.
— Autio on talo sun, on mykkä ja ääntä et kuule
Tuttua missään.
Saapuva kerran on toki päivä se, jolloin sä toivot
Kurjahan pirttiisi taas, joka nyt niin tyhjältä tuntuu.
Kattoa etsit — suojaa ei saa särkevä pääsi,
— Nöyränä turvatteis käyt vielä sä vanhojen luona
Kerjäten leipää.
Mieroa kulkien kun matalaiseen krouvihin joudut.
Aiheena pilkaksi oot, jota laskevat portot ja roistot,
Kenties tuhlaamas tuhatmääräsi Laalage muistain
Tarjoo juopunehin sekä kuivettunein käsivarsin
Viiniä sulle.
Älkösi sentään surko, jos aika sun onnesi käänsi,
Ystävies sokas silmät, ne etteivät sua tunne,
Tyhjensi aarteet sun, sinut orjan arvohon painoi!
— Naamarin heittänyt on elämäs, nyt helpommin sulle
Aukeaa Haades.
Petturi.
Kas, yössä tuikkii valo
Loiren rannalla.
On krouvi, tanssitalo
Loiren rannalla.
Suuvuoron vaatinunna
On Guy de Montcontour.
Ja ylös kavunnunna
On Guy de Montcontour,
Jo hiljaa varrotahan
Hän mitä laulelee,
Nyt tarkkaan kuunnellahan
Hän mitä laulelee.