»Siis tuomitkaa Bretagne, Provence
Ja Ranska velkansa,
Häll' oli kyllä »gaye science»,
Mut möi sen kullasta.
Ja laulunsa hän palkasta
Möi valheen käytäntöön,
Siis tuomitkaatte armotta
Guilbert du Mont de Meune!
Soi lauluns' ylväs nuorena,
Ei siipisatoinen,
Hän kasvoi miessä uljaana
Ja lauloi riemuiten.
Hän hiipi hovin luolahan
Pois laulun vuorilta,
Möi itsensä — ja kunnian
Hän osti valheella.
Hän silkkivaattein laulelee
Nyt kultatuoleilla,
Ja katse sammuu, raukenee,
On laulu onttoa.
Se imarrust' on imelää
Tuo laulu tarmoton.
On puku kyllä eheää,
Vaan sielu rikki on.
Tuo mies on myynyt sielunsa,
On tyhjä kuori vaan,
On tuhkaa kultalippaassa
Ja orja loistossaan.
Näät, itsensä hän palkasta
Möi valheen käytäntöön,
Siis tuomitkaatte armotta
Guilbert du Mont de Meune!»
Rukoushuoneessa.
»Voi! Kuolema on synnin seurausta,
On syntins' suur', on tarvis rukousta,
Tuo meidän veli raukka Andersson,
On langennut, hän mailman lapsi on».