Vaeltaissamm' synnin teitä
Herra laupias armahda meitä!
»Hän armon runsaan kyllä taivahisen
Tää Barnabamme, lahjan ihmeellisen
Sai sanan voiman — moist' ei pappia,
Ja käänsi monta, enin naisia.
Hän suloinen kuin Joosef tottamaar,
Myös häntä pyysi rouva Potifaar.
Voi nuorukaiset, vaara suuri on!
Me luultiin sentään, vahv' on Andersson,
Hän taistelee ja voittaa pirun hän
— Mut pirun näimme voivan enemmän».
Oi, Ischabod, oi, Ischabod,
Viel' liha synnin kahleissa oot.
»Me hänet naitimme, sai vanhan lesken,
Jonk' kanssa eläissänsä kahden kesken
Hän suojaa saisi pauloiss' saatanan
Ja lihan viettelyksiss' sekä maailman.
Sai eukon hartaan, hiljaisen ja aimon,
Sai vahdiksensa hurskaan, hellän, vaimon,
Mi joka hetki oli varuillaan
Ja Anderssonin jäljess' ainiaan.
Mut turhaa ompi viisaus maailman,
Kai seurakunt' on kuullut varmahan:
On Amerikkaan mennyt Andersson
Ja Fiia Bergman mukanansa on!»
Voi synnin hätää, tuskia,
On murheen laakso tämä maailma!
Hyvät ja jalot.
En tahdo olla hyvä, en olla jalokaan!
Kas jalot, hyvät itse he laittaa patsaitaan,
Ne nostaa pylvähille ja valoon kauniimpaan
Ja omat mainetyönsä myös niihin uurretaan.
He siinä sitten seisoo ja nauttii kuvastaan:
Voi kuin on jalo katse ja hellä luonniltaan —
Ne miettii sydämmessään: kas kuin on oivaa tää!
Mut taampana on Hiisi ja heille irvistää.
Syksy.
Jo pyökkimetsän kattaa syksyn puna,
Kuin sairaan, joka kuoloon kallistuupi:
Sen posket ohimennen ruskottuupi,
— Ne ruusut kohta ovat mullattuna.