Oli heillä kuin liekkejä vaatteissansa,
Kuin sirkkaset hyppeli Pekkalan kansa,
Kivet, anturat vaan salamoi.
Ja liepehet lensi ja liinaset leiskui
Ja lettiä leijui ja helmoja heiskui,
Peli vinkui ja vonkui ja soi.
Pajupehkoissa, lehdoissa, leppien alla
Kävi nyt puhe lemmekäs kuiskaamalla
Ja hälveni pensaikkoon.
Ja louhikko kangas se leikistä raikui,
Ja soitimen naurusta metsiköt kaikui.
— Jos huolit sä, tässä mä oon!
Ja kirkkahat tähdet ne taivaalla loisti,
Kuvat tuikkivat tyynehen pintaansa toisti
Sydänlammikko pienoinen.
Oli tuoksua hurmaavaa apilaissa,
Havutuoksua hulmusi männikkömaissa
Yli seutujen leijaillen.
Repo yhtyi soittohon riemuisahan,
Huu! huuteli huuhkain laulantahan,
Sitä huomattu, kuultu nyt ei.
Huu! toisteli kaikukin tuntureihin
Ja vastasi Niilosen heisuliveihin
Hei, heisuli, heisuli, vei!
Ohmon Elli.
Tuoll' Ohmon tölli on rinteen alla,
Asunto Anteron harmajan.
Mä muistan, tyttönsä ainut Elli
Kuin kulki kaitsien kankahalla
Livertäin aamusta iltahan.
Iloisin ain' oli iloisista,
Tansseissa, leikeissä parahin,
Kot'-töissä nopsa ja riihess' uuras.
— Mut usein kuihtuvi kukkasista
Kauneimmin kasvava, lupaavin.
Mies vieras Ohmoon sai kiertäväinen,
Käy metsäss' seurana paimenen.
Mut juorut ilkeät kylää kulki,
Tul' Elli raukasta hourupäinen.
— Keväällä tappoi hän lapsosen.
Mä muistan, kuinka hän vangittihin,
Ei itkenynnä, vaan valkeni.
— Hän neljä vuotta sai vankeutta
— Niin Ohmo murheella mustattihin.
Ken sinne mennä nyt hennoisi!
Ja vanha Antero, ukko parka,
Hän hakkaa käyränä halkojaan,
Hän ennen ain' oli naurusuinen,
Van nyt on katseensa synkkä, arka,
Hän tarkkaa työtään ja jalkojaan.