Hän välttää ihmisten katseloita,
Ei puhu koskaan, ei kellekään;
Hän riutuu, sielua tuska kalvaa,
Hän väistyy vastahan kulkijoita,
Ja itkee ollessa yksinään.
Kuijan Lassi.
Perk'kankaalla, Hallalan tiellä
On Kuijan Lassilla mökki siellä.
Muistaakseni Hallalan tiluksess'
On Lassilla muijinensa
Osa yks'satakolmansi kymmenes
Sen maista ja niityistä satoinensa.
Mut niitty on annolle niukka,
Ja maa on laiha ja työ on tiukka,
Ja, kaikki, mi kasvaa, on kiveä,
Ja kivist' ei ees elä Kuija.
Mut Lassill' on käsiä, sääriä,
Ja sitkeä, saita on muija.
Hän raataa ja kaivaa ja kyntää maan,
Ja muijallaan
On lisänä rikkakin rokassaan.
Ja pettua pistävi Kuija.
Ja ruunu se ryöstää saataviaan,
Mies raataa, akka se säästää vaan,
Ja vaikkei Lassilla paitaakaan,
Niin Lassi se kestää toivossaan
Ja niin myös Lassin muija.
Maantien Mari.
Ja ilta kun päättyi pilvehen
Yli kankaan korsien kuihtuvien,
Mä ryysyt ja kiiltävän silmäparin
Näin Maantien Marin,
Tuon Korpselän hullun tyttösen.
Hän hyppeli liikkehin särmäisin
Ikivanhoin laulellen sävelin:
»Hei tuuti vaan
Nyt Tuonelaan,
On meillä siell' lepo vihdoinkin».
Muka lasta hän kuiville rinnoilleen
Nyt viihdytti, paineli syömmelleen:
»Hei tuuti vaan,
Nyt Tuonelaan,
Me päästään multahan lämpöiseen».
Sen kietoi vaippahan kurjimpaan:
»Nyt vaappuvat vainajat Tuonelaan!»
Hän mättään istua sai kanervasta
Ja soudatti lasta
Näin rauhaan parhailla lauluillaan.