Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.
Kamerulla. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten alla.
Irene ja Clara. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias, hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö. He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)
Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.
Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti, ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa reistaamasta, eivät he pääse koskaan.
Portugalilainen kvartetti. Neljä ylen pienoista mustaa herraa, jotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta, on upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät liikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät aamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin kantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére triple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen sivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti kenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä republikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko päivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin aamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että Briejuustoon käydään kiinni kynsillä.
Yksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui siitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa stewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään ja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun ymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti portugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni lueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi bitte. Minulle selvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä mainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen syttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän tuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty, tuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja sydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti: "Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen". Sen jälkeen alkoi hän pyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.
Konsuli ja pikku rouva. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja aikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä. Esitteli itsensä ja puolisonsa näin: "I am mister Blake and that's my little wife." Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo jo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot, mutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi uimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin voisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea tuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään alentaa.
M. Pichon. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri englantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei nähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta ja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta naisten piirissä. "Viime vuonna putosi eräs mereen." "Niin, ja eräs heittäytyi mereen." Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He viipyivät, levottomuus kasvoi.
"Hänen silmissään olikin jotain omituista." "Niin, se pisti minunkin silmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa merelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää." Eräät nousivat kesken aterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.