Yhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi selvällä äänellä, syvän vakavana raportin:
"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja ylenantaa."
Haudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:
"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin."
Lukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin, joita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella Atlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti seuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa välttää.
Pingviini ja Piguliini. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa harhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan hiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species: pikku talouden emännöitsijä, — tai jotain muuta siihen suuntaan — jollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat Europasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka ensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa. Mutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta vaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin juttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin pelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia variatsiooneilla — silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.
Tällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi. Toinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä Pingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä uskalsin esittää Piguliinia.
"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?"
"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher Menge."
Toiset. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain heistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen "in personalibus", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on laivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia olentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa, pistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin farmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa byrokraatti-ainesta, joista "the struggle of life", elämän taistelu, on raapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä on pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä tuottaa kultuuritunne plus se itsekseen pyrkivä ja melkein arka itsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan luo.