"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja suorastaan tyrmistävää.
Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan, että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni. Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.
Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään, ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä paljon muutosta kaipaavan.
Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin, miten korjata makuupaikkaansa — alahankalaisilla oli kuivaa — ja kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.
Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.
Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä, sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua. Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee muitakin laivoja.
Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti, lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.
Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"
"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".
Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se kuului niin selvänä kuin toivoa voi: