Niin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei Tabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu huuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset lähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit soutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle ja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.
Tuosta pikkukaupungista ei ole paljoa kerrottavaa. Nykyisessä asussaan on se suunnilleen 75 vuotta vanha, mutta paikka mainitaan jo sangen aikaisissa matkakirjoissa, ja täälläkin on orjakauppa kukoistanut, tietojen mukaan vielä 1890-luvulla, mutta pikku olettamustemme mukaan myöskin vuonna 1914. Kokonaisnäköala on: jono taloja aivan veden rajalla, palmuja, köyhäin asumuksia hajallaan kaupungin laitamilla; hiekkakivi-perustaan hakattu linnoitus, jossa on 2 pientä kanuunaa; valtava laivanhylky, keltaisenruskea kirkko — sekin esimerkki mimikrystä [suojelevasta samannäköisyydestä. Suomentaja] — ja kehyksenä ja taustana jälleen Namib, tuo suuri erämaa.
Ylängöt sisämaassa päin, jotka myöhemmin päivällä tulivat sini-autereisista uduista näkyviin, ovat taffelvuori-rakennetta, mahtavain, muinaisten kerrostumain jäännöksiä, joissa on säilynyt katto ja jyrkät kyljet. Yksi näistä reliikeistä on kaikilta puolilta niin kulunut, että huipulle on jäänyt ainoastaan pienenpieni vaakasuora tasava ja että keila näyttää yksinäiseltä tulivuori-kukkulalta, kuolleena uneksivalta keskellä lentohiekka-tasankoa.
Loitommaksi kätketyllä sisämaalla on pieni kultuurihistoriallinen silauskin, jos niin voisi sanoa. Alinomaa kiertävät boerit joutuivat nimittäin aina tänne saakka säteettäisillä retkillään kantapaikastaan Kapista ja perustivat tänne siirtolan nimeltä Humpata. Siitä on jo vuosikymmeniä. He viihtyivät hyvin, perustivat farmeja ja toivat seudulle onnea. Mutta portugalilaiset eivät ymmärtäneet parempaa kuin pitää heitä verojuhtinaan, alkoivat rettelöidä järjettömästi heidän kanssaan, ja kerran lähtivät sitten nuo raskaat härkävaunut jälleen vierimään matkaansa, takaisin Kunenen kaalamojen poikki, eivätkä palanneet enää koskaan. Leijonat tassuttelivat kummastuneina hiljaisissa, lihattomissa taloissa.
Kaikkialla laivassa tuntui imelä mandariininkuoren haju, kun käänsimme keulan takaisin merta kohti. Ja kun Tabora kiersi eteläisen niemen ympäri, jonka kärjessä maininki huiski korkealle ilmaan viuhkoina ja morsiusharsoina, solahti neiti Irene synnynnäisen sujuvasti pianotuolille ja soitti "Frühlingsrauschenin".
VII.
PETER MOORIN MAASSA.
Eräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen kääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty vanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin oli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä tyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485 portugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran, ei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato pyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa vasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti. Tästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.
Se oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on nykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio, nimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten Gustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.
Ei pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna 1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan, "pikku lahden". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä ja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti sinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja seisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten Kap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen paikan.